BooKK

Sinin ja Emmin kirja

”AI!!” huusin kun jättiläismäinen vesimeloni osui päähäni ja vieri haljenneena hyllyjen taakse. Kaaduin lattialle vaikeroiden kovaan ääneen tuskasta. Kaikki olivat kääntyneet katsomaan minuun, mutta huusin yhä kuin palosireeni. Kieriskelin lattialla kun huomasin kaupan kahden ainoan myyjän tulleen luokseni. He näyttivät erittäin huolestuneilta.

”Onko kaikki kunnossa?” toinen heistä kysyi. Heidän takanaan näin ystävieni, Naten ja Rickyn sullovan reppuun kaljatölkkejä täyttä päätä. Nate antoi minulle varoittavan katseen ja tiesin, että esitystä olisi vielä jatkettava.

”No ei hitossa ole! Näyttääkö siltä?” huusin ja pitelin päätäni. Nate naurahti hiljaa ja näytti nopeasti peukkua. Myyjät katsahtivat toisiinsa kummissaan ja toinen kysyi: ”tarvitsetko apua?”

Vilkuilin yhä ystäviini ja näin heidän sulkevan repun ja alkavan lähteä. Ricky nyökkäsi vaivihkaa heidän kiiruhtaessa ulos kaupasta. Lopetin huutamisen ja nousin ylös.

”Ei tässä mitään enää”, sanoin ja tein jo lähtöä. Toinen myyjistä otti kiinni hihastani ja näytti epäilevältä.

”Oletko aivan varma?” hän kysyi.

”Joo. Taisi olla vaan sellainen äkillinen kohtaus. Niitä tulee aika usein nykyään, mutta lääkäri sanoi, ettei niistä pidä välittää”, sanoin ja huitaisin kädelläni huolettomasti. Myyjä päästi irti hihastani mutta katsoi yhä oudosti.

”Olen kunnossa”, vakuutin ja lähdin kohti ulko-ovea. Oven vieressä seisova mummo tärisi ja katsoi minua järkyttyneenä.

”Pöö”, sanoin ohimennen ja astelin ulos. En ole varma, mutta kuulosti siltä kuin mummo olisi kupsahtanut takanani.

Jatkoin matkaa seuraavaan kadunkulmaan asti, mistä käännyin vasemmalle. Vilkaisin taakseni varmistaakseni, ettei kukaan seurannut minua ja kiipesin aidan yli.

”Ensi kerralla joku muu saa olla se, jota heitetään vesimelonilla päähän”, sanoin istahtaessani Naten viereen aitaa vasten.

”Hah! Kukaan muu ei osaa näytellä yhtä hyvin”, Ricky nauroi, ”hetken jo luulin että sait oikeasti jonkun kohtauksen.”

”Kuka täällä saa kohtauksia?” nauroin ja kaappasin repun Rickyltä. Otin yhden tölkin ja avasin sen samalla kun heitin repun nurmikolle.

”Pojat hei! Viimeinen päivä kesälomaa! Nautitaan siitä”, Nate sanoi ja kaappasi meidät kainaloonsa. Puolet kaljoistani loiskahti Naten syliin.

”En minä nyt tätä ihan tarkoittanut mutta käyhän sekin”, hän sanoi ja kaatoi loput kaljoistaan päälleni.

”Tunarit”, Ricky nauroi ja otti ison hörpyn. Pian hän pärskäytti kaiken kasvoillemme ja nauroi katketakseen.

”Mitäs sanotte pojat, illalla iskemään pimuja, vai mitä?” Nate sanoi.

”Ajateltiin kyllä Harleyn kanssa jättää sinut kotiin tällä kertaa, jos vaikka kävisi parempi flaksi ilman tuota naamaa.” Ricky sanoi.  Siitä syntyi tietenkin tappelu ja kova huuto kenellä oli kaikista rumin naama.

”Varoitan sua, jäbä, tää nyrkki sais naamas vaan parempaan kuntoon.” Tappelu jatkui vielä jonkin aikaa ja minä hörpin jäljelle jäänyttä kaljaa nauraen samalla kavereilleni.

”Pojat hei, jos nyt vaan sovittaisi, että minä olen se kaunein ja jatketaan matkaa.”

Kävelimme pimeällä tiellä Rickyn kotikadulla.

”Mark Devanilla on tänään kotibileet, mennäänkö kuokkimaan?” Ricky sanoi. Samaan aikaan kuului basson jyskytystä läheisestä talosta.

”Sopii! Entäs kilttipoju?” Nate sanoi.

”Ei kai tässä muutakaan tekemistä ole.”

Saavuimme Markin talolle ja menimme sisään avoimesta ulko-ovesta. Näimme Markin heti eteisessä suutelemassa koulun suosituinta tyttöä Melissa Banksia.

”Tyypillä kävi tuuri!” Ricky sanoi ja Nate vihelsi heidän peräänsä.

Joka puolella oli ihmisiä juhlimassa viimeistä lomapäivää. Kaikilla oli boolilasi kädessä ja stereoista kuului joku suosittu diskobiisi. Ricky ja Nate säntäsivät keittiöön ja meni heti tarkastamaan viinavarat. Minä en jaksanut seurata, vaan menin yläkertaan. Sierra Lucas oli sammunut portaisiin ja muutama muukin ihminen päätti suudella juuri nenäni edessä. Yritin epätoivoisesti pujotella ihmisten läpi. Pääsin lopulta huoneeseen, jossa oli vähemmän ihmisiä kuin muissa. Minua ei oikeastaan tehnyt yhtään mieli juhlia sillä hetkellä. Kate Sales istui viereen ja kietoi kätensä kaulani ympärille. Hän haisi voimakkaasti alkoholilta. Kate oli minua vuoden vanhempi ja hän ei yleensä edes puhunut minulle tai kavereilleni. Natekin taisi joskus yrittää iskeä häntä, mutta ei onnistunut.

”Hei, Harley… arvaa mitä?” Kate sanoi, mutta hänen puheistaan tuskin sai selvää.” Olet aina ollut tosi söpö mielestäni.” Hän kuiskasi korvaani. Katen henki haisi oksettavalta.

”Kuule Kate, ehkä olisi…” Kate painoi humalaiset huulensa suulleni ja suuteli minua. Minua kuvotti ja työnsin hänet pois. Menin ulos huoneesta ja pyyhin samalla suutani. Puskin itseni ihmisten läpi alakertaan ja yritin etsiä Rickya ja Natea. Huomasin Rickyn olohuoneessa suutelemassa Julia Pattia. En ollut kateellinen, sillä Julia oli yksi koulumme ärsyttävimmistä tytöistä. Annoin Rickyn olla ja jatkoin Naten etsimistä. Nate joi olutta keittiössä ja menin hänen luokseen.

”Nate, lähdetäänkö?” Kysyin.

”Älä nyt viitsi HarleyMarley…” Hän sanoi noin aina kun oli juovuksissa. ”Olet ilonpilaaja, sitä paitsi näetkö Alician tuolla?” Nate sanoi ja osoitti vasemmalle. Nyökkäsin. ”Hän on vilkuillut minua koko illan, olen varma, että tänä iltana lykästää!” Nate sanoi ja hymyili.

”Paras tapa päättää loma, vai mitä rakas veljeni?” En sanonut mitään, päätin luovuttaa ja lähdin ulos. En kestänyt olla sisällä alkoholin ja musiikin seassa. Astelin ulos pihatielle kuunvalossa. Kauhea meteli kuului ulos asti ja mietin, milloin poliisit ehtisivät paikalle. En keksinyt muutakaan, joten lähdin kävelemään pimeässä kotiin. Mark asui lähellä meitä, joten aluksi se ei vaikuttanut huonolta idealta. Olin kävellyt ajatuksissani pitkään ja tarkistin, että olin vielä oikealla tiellä. Kuu loisti ja valaisi pimeää tietä. Kaikkialla oli rauhallista. Minua kadutti hieman, että olin jättänyt mahdollisuuteni Katen kanssa käyttämättä, mutta oli turhaa miettiä sitä enää. Näin kotini ja olin helpottunut, koska ulkona oli tullut kylmä. Katuvalot valaisivat tietä ja kesäloman viimeiset tuulet puhalsivat hiuksissani. Yhtäkkiä näin mustan hahmon liikkuvan minua päin. Ensin luulin näkeväni näkyjä, mutta sitten minua alkoi pelottaa. En tiennyt olisiko pitänyt hidastaa vai kiihdyttää vauhtia.

Avasin kotimme ulko-oven ja saman tien nenääni leijaili pastan tuoksu. Mmm.. mikään ei ollut yhtä hyvää kuin äidin tekemä pasta. Heitin takin naulakkoon ja kävelin portaikkoon. Katsahdin keittiöön samalla. Isä istui pöydän ääressä lukemassa lehteä, ja äiti valitti hänelle, ettei voinut kattaa pöytää kun tämä oli tiellä. Samassa äiti huomasi minut.

”Juuri ajoissa ruoka-aikaan!” hän huudahti, ”menepä pesemään kädet ja tule sitten syömään.”

”Joo”, sanoin ja lähdin yläkertaan.

”Ja pyydä veljesi syömään myös!” hän huusi vielä perääni.

Matelin yläkertaan ja sitten veljeni oven eteen. Ovi oli auki, joten astahdin sisään. Hän pelasi jotain peliä uudella pelikonsolillaan.

”Aidan, mene syömään”, sanoin. Hän ei reagoinut.

”Aidan!” huusin.

”Joo?” hän vastasi katse yhä peliruudussa. Tiesin, ettei hän kuunnellut. Tuhahdin ja lähdin pujottelemaan häntä kohti varoen kaikkia tavaroita lattialla. Tulin hänen viereensä ja vedin johdon seinästä.

”Hei!” hän huusi ja katsoi vihdoin minuun.

”Syömään”, sanoin vain ja hyppelin takaisin käytävälle. Aidan vain kohautti olkapäitään. Hän unohti pelin saman tien ja pomppi alakertaan.

Menin huoneeseeni ja heitin repun sängylle. Laitoin tietokoneen päälle ja istuin odottamaan kun se latasi. Minulla oli maailman hitain kone, enkä saisi uutta ennen kuin valmistuisin. Näin oli meidän perheessä, vaikka kaikki muut saivat joka vuosi uuden tietokoneen ja kännykän. Tämä oli ainakin neljä vuotta vanha. Viimein se käynnistyi ja keskustelupalsta meni itsestään päälle. Siellä oli vain pari nörttiä meidän koulusta ja serkkuni. En jaksanut puhua kenellekään. Laitoin musiikin päälle ja lysähdin sängylleni. Mietin hetken Koirapaapan sanoja. Mitä ihmettä? Hänhän oli kuuromykkä! Ehkä hän olikin oikeasti vain hullu. Päätin unohtaa koko jutun. Katsoin ensin kattooni ja sitten kiersin sillä koko huoneeni. Pidin uudesta huoneestani. Tai ei se uusi ollut, mutta tapetoitu uudestaan… julisteilla. Niiden alla olivat vanhat autotapettini, jotka oli laitettu minun ollessa muutaman vuoden ikäinen. Taas yksi esimerkki siitä, ettei perheeni uudistunut koskaan.

Uinti oli vienyt kaikki voimani ja olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan. Nälkä alkoi kuitenkin kurnia mahassa ja voitti väsymyksen. Vilkaisin vielä konetta. Ei mitään uutta. Makasin vielä hetken. Sitten nousin ylös, suljin koneeni ja menin syömään.

kpl 2

Hengitin syvään katse huoneen katossa. Kello oli jo kymmentä vaille 12 yöllä ja kaikki muut nukkuivat. Olin tottunut kesälliseen yörytmiin, joka tarkoitti sitä, että menin nukkumaan vasta aamuyöstä ja heräsin puolelta päivin. Niin vain kesä oli valunut kuin rantahiekka sormien välistä ja väistyi lopulta syksyn kylmiltä tuulilta. Ja nyt siis pitäisi opetella taas heräämään ennen auringonnousua. Siitä tulisi vaikeaa.

Käänsin kylkeäni jo viidennen kerran ja potkin peiton jalkopäähän. Huoneessa oli tuskallisen kuuma, vaikka ikkuna olikin auki. Yöperhonen lensi ikkunasta sisään ja katseeni seurasi sitä kunnes se viimein istui kelloni päälle. Katsoin taas kelloa: viittä vaille kaksitoista, eikä uni ollut lähimaillakaan.

Kuuntelin hiljaisuutta. Sitä jatkui loputtomiin, kuten pimeyttä, joka täytti huoneen ja kietoi minut sen keskelle.  Ainoa poikkeus oli ohut kuunvalo joka karkasi ikkunan raosta sisään. Tällaisina hetkinä tuntui kuin aika olisi kokonaan pysähtynyt. Mitään ei tapahtunut. Sitä vain odotti jotain. Perhonen lähti taas liikkeelle. Pystyin melkein kuulemaan sen siipienlyönnit. Yksi… kaksi… kolme… Pian se lensi ikkunasta ulos ja huone oli taas tyhjä. Eloton. Mietin, nukahtaisinkohan ollenkaan tänä yönä.

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi hyytävä kiljaisu. Hätkähdin niin että olin pudota lattialle. Mitä ihmettä se oli? Odotin että jotain tapahtuisi. Heräsiköhän joku muu? Makasin aivan hiljaa ja odotin. Mitään ei tapahtunut. Kuuluikohan ääni sittenkin vain päässäni. Ehkä olinkin nukahtanut hetkeksi.

Sitten se kuului uudestaan. Se kuului alakerrasta.

Ääni kuului nuorelle tytölle, joten se ei ollut kukaan perheestäni. Kuuntelin vielä hetken. Kiljaisu kuului taas, mutta erittäin hiljaa.

Nousin sängystä hiljaa ja kävelin ovelleni. Avasin sitä raolleen, ja nyt kiljuminen kuului hiukan kovempaa. Jatkoin matkaani käytävää pitkin, ja kuulin kuorsausta vanhempieni huoneesta. Kukaan muu ei siis kuullut ääntä? Ohitin Aidanin huoneen. Tyynyllä häämöttivät pienet jalat: Aidan oli taas kääntynyt unissaan ympäri.

Yritykseni päästä portaat alas ilman ääniä oli turha. Rappuset nitisivät kuin kummitustalossa, vaikka olivatkin melko uudet. Silti kukaan ei näyttänyt heränneen, sillä yläkerrasta kantautuva kuorsaus sen kun voimistui. Ajattelin hetken huvittuneena outoa perhettäni. Pikkuveli, joka kääntyilee ympäri unissaan, isä, joka kuorsaa sinfonian joka yö… En voinut olla nauramatta hiljaa ääneen.

Uusi kiljaisu muistutti minua taas siitä mitä olin tekemässä. Se kuului nyt ihan läheltä. Kävelin aulassa seinien viertä ja kuulostelin joka oven taakse. Olohuone… komero… kylpyhuone… kodinhoitohuone… ja kiljaisu kuului taas. Se tuli kodinhoitohuoneesta. Nojasin selälläni seinään oven vieressä ja keräsin kaikki rohkeuteni. Otin vieressäni olevasta sateenvarjotelineestä yhden käteeni. Sitä voisi käyttää aseena, sillä mitä ikinä tuossa huoneessa olikin, se ei ollut normaalia. Hengitin syvään kolme kertaa. ”Ole mies!” sanoin itselleni. Sitten heitin sateen varjon olalleni ja avasin oven.

Olin odottanut näkeväni huoneessa kauhistuneen tytön, jota oli puukotettu vatsaan tai jota uhkasi mies aseen kanssa. Jotain, mistä olisi voinut kerskua koulussa. Jotain, mistä olisi tehty juttu lehteen tai kerrottu uutisissa. Jotain, mistä olisi voinut kertoa tarinoita vielä lapsenlapsillekin. Jotain, millä olisi ollut edes jotain väliä. Sen sijaan en nähnyt mitään. Huone näytti täysin normaalilta. Olinko vain kuvitellut kaiken? Katselin ympärilleni. Ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Ei mitään, mikä olisi edes viitannut jännitykseen. Ei kerrassaan yhtään mitään.

Pettymyksen aalto tulvahti lävitseni, ennen kuin seuraava kiljaisu tärähti tajuntaani niin kovaa, että melkein lennähdin selälleni. En sittenkään ollut kuvitellut mitään. Jännitys hyökyi sisälleni ja kuulostelin nyt korva tarkkana. Puristin sateenvarjoa kaksin käsin. Kuulosti aivan siltä kun ääni olisi tullut pesukoneesta. Kiinnitin siihen ensimmäistä kertaa huomioni. Pesukoneen sisällä näytti olevan jotakin. Hivuttauduin hitaasti lähemmäs ja yritin nähdä tarkemmin. Oliko se nukke? Silloin joku alkoi huutaa ja kiljua apua. Säpsähdin, mutta astuin vielä kaksi askelta lähemmäs. Nyt olin enää kahden metrin päässä pesukoneesta.

Silloin näin tarkkaan mitä siellä oli. Ei nukke, vaan nuoren tytön kasvot. Kauneimmat kasvot mitä ikinä olin nähnyt, mutta ne olivat vääntyneet tuskasta ja juuri hän huusi apua. Pelkoni alkoi haihtua. Nyt olin järkyttynyt ja ihmeissäni. Miksi ihmeessä näin tytön kasvot pesukoneessamme? Tyttö katsoi suoraan minua silmiin ja huusi apua. Pelko ja järkytys katosivat kokonaan ja tajusin, että minun piti auttaa häntä. Heitin sateen varjon lattialle ja syöksyin polvilleni pesukoneen eteen. Näin, että tyttö oli imeytymässä pesukoneen sisään. Avasin luukun, mutta epäröin hetken. Mitä minun pitäisi tehdä? Tämä oli järjetöntä. En ollut koskaan uskonut mihinkään yliluonnolliseen. Oli ajanhaaskausta keksiä jotain, mitä ei edes ollut olemassa. Ja nyt jotain tällaista muka tapahtuisi minulle. Tämän oli pakko olla unta.

Nostin katseeni ja näin tytön kauhistuneet kasvot. Ennen kuin edes tajusin, olin jo työntynyt pesukoneen sisään. Ojensin käteni ja hän yritti tarttua siihen, mutta välimatka oli liian suuri. Kurotuin vielä vähän, mutta sekään ei riittänyt. Lopulta päätin kömpiä kokonaan pesukoneen sisään. Se oli erittäin vaivalloista, sillä hartiani olivat puristautuneet seiniä vasten. Hivuttauduin niin pitkälle, että roikuin enää koukistettujen nilkkojeni varassa. Sormeni hipaisi tytön sormia. Annoin vielä vähän periksi ja sain otteen hänen kädestään. Yritin vetää häntä ylös, mutta tuloksetta. Hän ei liikkunut senttiäkään. Ihan kuin hän olisi ollut jumissa jossakin. Katseeni osui taas hänen epätoivoisiin kasvoihinsa ja tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Jostain syystä tyttö tuntui tärkeämmältä kuin mikään muu elämässäni. Vedin kaikin voimin, mutta mitään ei tapahtunut.

Yhtäkkiä tyttö alkoi vetäytyä poispäin. Kuin joku muu olisi vetänyt häntä jalasta alas. Hän alkoi huutaa kovempaa. Käteni alkoi lipsua ja hänkin huomasi sen. Hän tuijotti silmiini anova ilme kasvoillaan. Silloin päätin, etten päästäisi irti, vaikka mikä tulisi. Tartuin häntä kaksin käsin ja vedin niin lujaa kuin pystyin. Sekään ei auttanut. Jalkani vain alkoivat livetä. Puristin tytön kättä sormet punaisina. Tämä ei voinut olla mahdollista.

Sitten tuntui järjettömän kova vetäisy ja jalkani lipesivät. Suistuin pesukoneen sisään yhä puristaen tytön kättä henkeni edestä. Nyt huusimme molemmat. Kaikki muuttui sekavaksi enkä enää tajunnut mitään. En tajunnut mitä tapahtui, missä olin, missä oli maa ja missä taivas. Ainoa asia mitä tiesin, oli se, että tuo tyttö oli yhä mukanani. Ja oikeastaan se oli ainoa asia joka merkitsi juuri nyt. Suljin silmäni ja toivoin, että heräisin pian tästä painajaisesta. Tuntui kuin vain putoaisimme yhä syvemmälle ja syvemmälle. Minua alkoi pelottaa ja työnsin ajatuksen pois päästäni. Pimeys vangitsi meidät ja tunsin ympärillämme vain tyhjyyttä. Minua alkoi huimata. Silmät pyörivät päässä ja aloin mennä veltoksi. Viimeinen asia mitä muistan, on, että puristin yhä tytön kättä.

kpl 3

Heräsin kovaan tärähdykseen. Olin tippunut unissani lattialle. Miten ihmeessä olin päätynyt tänne? Päätäni huimasi ja särki, kun nousin ylös. Otsassani oli kuhmu, ja se oli arka kun koskin sitä. Kääntelin päätäni peilin edessä. Kuhmua ei onneksi näkynyt paksujen hiusteni alta, mutta päätäni jomotti niin, että järki oli mennä. Yritin muistella viimeöistä untani. Se tuntui niin todelliselta. Muistelin uneni tytön kasvoja, kuinka ne olivat vääntyneet kimeään kiljuntaan. Muistelin sitä ääntä ja se tuntui hyvin todelliselta. Ei niinkään unelta, sillä en melkein ikinä muista uniani enää seuraavana päivänä. Se tuntui pikemminkin muistolta. Nyt olin jäänyt tuijottamaan yhteen pisteeseen. Havahduin ja katsoin kelloa: tasan kaksitoista. Kello oli jumittunut, sillä näin aamuauringon paistavan suoraan Idän puoleisesta ikkunastani. Hakkasin kelloa ja ravistelin sitä, mutta mitään ei tapahtunut. Patterit olivat varmaan loppu. Otin pöytäni ylimmästä laatikosta sopivat patterit ja vaihdoin ne vanhojen tilalle. Siltikään kello ei lähtenyt käyntiin. Annoin asian olla. Tekisin sille jotain myöhemmin. Puin ylleni kuluneet farkut ja Fred Perryn trikoopaidan. Nappasin koulureppuni olalle ja kiirehdin portaita alas. Heitin repun lattialle ja menin keittiöön. Kaikki olivat ilmeisesti jo lähteneet. Keittiön pöydällä oli lappu, jonka äiti oli jättänyt. ”Syö hyvä aamupala, mukavaa päivää kulta!” siinä luki äidin hienolla käsialalla. Se oli luultavasti tarkoitettu Aidanille. Nappasin omenan ja huomasin madon, joka luikerteli siitä ulos. Otin madon pois ja tarkastelin hetken omenaa. Päätin, että se kelpasi syötäväksi. Luin aamulehteä ja mussutin samalla omenaa. Oli jo toinen päivä elokuuta. Kirottu päivä. Kesäloman loppu. Omenapaloja tippui suustani muodostaen pieniä märkiä läikkiä sanomalehden ohuelle paperille. Vilkaisin kelloa ja henkäisin omenapalan väärään kurkkuun kun tajusin, että myöhästyn koulusta.

Kiirehdin kouluun niin kovaa, etten olisi huomannut jos joitain kirjoja olisi pudonnut matkalla. Ehdin kuitenkin nipin napin. Hidastin nyt vauhtini normaaliksi kävelyksi toivoen että lähistöllä olisi ollut vettä, sillä kurkkuani kuivasi. Jatkoin hengästyneenä kävelemistä. Katselin sivusilmällä koulun uusia oppilaita ja muistelin viime kouluvuotta. Kävelin melkein luokkani ohi. Silmäilin huonetta ja näin samoja tuttuja naamoja kuin viimevuonnakin. Yhtäkkiä henkeni pysähtyi kuin nyrkin iskusta vatsaan. Silmäni pysyi naulittuna yhteen kohteeseen luokkahuoneessa. Suuni repsahti auki kun näin viimeöisen uneni vilisevän silmissä. Se sama tyttö jonka ympärillä uneni pyöri, istui juuri tällä hetkellä luokassa. Siinä samaisessa South River High:n kälysessä ja ränsistyneessä luokassa, jossa olin istunut jo vuoden päivät. Tyttö näperteli kynsiään ja hengitti hitaasti. Hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja hän näytti olevan keskittyneen kireä. Kuin hän olisi kasannut vaikeaa palapeliä ja hänen sormensa olisivat olleet pieniä paloja. Ellei järkytykseni olisi johtunut siitä, että juuri tuo vaalea neito oli esiintynyt minun niin todentuntuisessa unessani viime yönä, se olisi johtunut siitä, kuinka sanoinkuvaamattoman kaunis hän oli. Koko luokka hiljeni ympärilläni, enkä nähnyt mitään muuta kuin hänet. Tuntui siltä kuin olisin vasta tavannut hänet, mutta silti tuntenut niin kauan. Uteliaisuus otti hämmennykseltä vallan kun katselin tytön kasvoja. Kuitenkin kulmani kurtistuivat kun ajattelin hänen kauhistuneita kasvojaan unessani. se tyttö näytti niin erilaiselta kuin tämä pohtivan näköinen kultahiuksinen maanpäällinen enkeli. Säpsähdin hieman kun olkapäähäni osui rypistetty paperipallo. Räpyttelin silmiäni ja sain henkeni taas kulkemaan. Katsoin suuntaan josta tiesin pallon lentäneen. ”Jäikö uni lyhyeksi, Prinsessa Ruusunen?” kysyi Nate kiusoittelevalla äänellä. Hän kuulosti siltä kuin olisi puhunut pienelle vauvalle. Osoitin hänelle vihaisen katseen. Ricky paiskasi Naten kättä ja molemmat nauroivat. Se kaikki tuntui vieläkin vähän kaukaiselta, ikään kuin olisin itse ollut sivustakatsoja.

Lysähdin paikalleni Rickyn eteen katse yhä samassa tytössä. Nate ja Ricky katsoivat minua oudosti, kuin olisin jotenkin ulkopuolinen. Olin kuitenkin liian hämmästynyt välittääkseni siitä. Miksi hän oli täällä? Kuka hän oli? Tietääkö hän unestani? Mielenkiintoni kasvoi edelleen ja toivoin, että olisin jollakin tavalla saanut kontaktia tyttöön. Hänellä oli edelleen sama ilme kasvoillaan. Olisin tahtonut kuulla tytön ajatukset. Kuulin kun jotkut luokassa supisivat ja hihittivät. Kuulin sanoja ”uusi” ja ”kuka”. Ajatukseni pyörivät niin monessa eri paikassa, että pudistin päätäni palatakseni todellisuuteen. Kaikki kirkastui taas vähitellen. Kun katselin ympärilleni, tuntui kuin kaikki luokan oppilaat katsoivat vuorotellen minuun ja vaaleaan tyttöön. Ihmettelin itsekseni miksi muut edes viitsivät vilkaista minuun kun luokassamme istuu vaalea enkeli. En kai minä nyt niin kauan ole häntä tuijottanut, vai olenko? Mutta eikö kaikki luokan pojat katselleet häntä?  Kaikki kuitenkin hiljeni nopeasti, kun opettaja veti oven kiinni perässään. Se natisi täsmälleen samalla lailla kuin viime vuonnakin. Rouva Hacher laski salkkunsa maahan ja istahti työpöytänsä taakse luokan eteen. Kaikki oppilaat katsoivat häntä, paitsi minä. Hän huokaisi raskaasti ja loi iloisen katseen luokkaan.

”Se olisi sitten uusi kouluvuosi”, hän sanoi ja naurahti hiljaa. Jotkut nurisivat hiljaa miten nopeasti loma oli mennyt ja, että se oli liian lyhyt.

”Ai niin”, hän sanoi, ”täällä näyttääkin olevan kaksi uutta oppilasta. Tervetuloa”, hän sanoi ja hymyili. Ihmettelin mitä hän tarkoitti ja katselin ympärilleni, mutta kaikki kasvot olin nähnyt ennenkin, jopa sen vaalean enkelin. Tosin silloin hänen kasvonsa olivat olleet kaikkea muuta kuin enkelin omat. Minua puistatti edes ajatella miksi hän oli ollut niin kauhuissaan. Loma tuntui olevan nopeasti ohi kun Rouva Hacher alkoi kovaa vauhtia palauttaa meitä koulurutiiniin. Yritin keventää tunnelmaa, joten kallistuin vähän sivulle päin ja kuiskasin Natelle ”luulenko vain, vai onko Rouva Hacher lihonut viime vuodesta?” Nate loi Rickyyn oudoksuvan katseen. Ihan kuin olisin juuri kysynyt minkälaista meikkiä hänen pikkusiskonsa käyttää. ”Mistä sinä sen tietäisit?” Nate kysyi kohottaen kulmiaan. Käännyin eteenpäin ja mietin mitä hän tarkoitti sillä. En kuitenkaan välittänyt siitä kun katseeni karkasi taas tuohon tyttöön joka istui kaksi riviä minusta vasemmalla. Hän istui hieman minua edempänä, joten ei onneksi huomannut kuinka häntä tuijotin. ”Uusi poika on näköjään löytänyt silmänruokaa” Ricky sanoi ivallisella äänellä. Jotkut pojat nauroivat takanani hiljaa. Katselin ympärilleni ihmetellen ketä Ricky muka kutsui uudeksi pojaksi. Kaikkien katseet olivat kuitenkin kiinni kirjassa. Jopa Keithillä, joka oli tunnetusti luokan naistennaurattaja. Tunti kului hitaasti kellon soimista odotellessa. ajatukseni kiitivät monessa paikassa, mutta välillä kuitenkin käväisin maan pinnalla kun kuulin joidenkin kuiskailevan toisilleen jotain samalla kun katsoivat minuun päin. kello soi ja se näytti herättävän minut jonkinlaisesta transsista. Katsoin vihkoani. Ei ainuttakaan muistiinpanoa. Olin ollut ihan omissa maailmoissani koko tunnin ajan. Päätin kopioida ne Natelta.

”Hei Nate!” huudahdin, ” voinko…”

”Kuule, mistä edes tiedät nimeni?” Nate kysyi ja katsoi minua taas kysyvästi.

”Tottakai minä nyt nimesi tiedän, hei, älä nyt pelleile, tarvitsen oikeasti…” intin.

”Olet tosi outo”, Nate sanoi ja kääntyi poispäin.

”Mitä sinä nyt Nate? Mitä tämä…” ihmettelin ääneen.

”En tunne sinua, joten pysy poissa”, Nate sanoi äkäisesti. Hän kääntyi taas ja jatkoi matkaansa ulos.

En tiedä kuinka kauan seisoin siinä suu auki, mutta lopulta sain aivoni yhteistyöhön jalkojeni kanssa, ja lähdin löntystämään koulun käytävää pitkin.

Kaikki tuntui edelleen unelta. Nyt silmissänikin sumeni taas ja kietouduin sumeaan verhoon. En enää tiennyt missä olin, enkä edes välittänyt. Toistin mielessäni aamun tapahtumia. Ajatukseni vilisivät pikakelauksella.  Minä nojasin koulun ulkoseinää vasten ja sulkeuduin kuoreen. Miksi kaverit pilailevat tuolla lailla? Nyt ei todellakaan ollut sopiva hetki pilailuun sillä minua painoi eräs vakavampi asia. Siinä samassa muisteluni keskellä näin valoa pimeän tunnelin päässä. Kuulin ääntä joka solisi kuin pieni metsäpuro, lauloi niin kuin pikkulintu. Se kutsui nimeäni, se veti minua ulos kuorestani ja vihdoin pakotti minun aivoni heräämään.

”Harley?” enkelikasvoinen tyttö kysyi. Suuni loksahti auki ja suljin sen välittömästi yrittäessäni muistaa miten sanoja saa ulos suusta.

”Ääähh… mi… mistä tunnet minut?” kysyin änkyttäen tyhmästi ja taisin jopa punastua hieman.

”Etkö siis tunne minua?” hän puhui rauhallisesti kulmat kurtussa ja katsoi minuun oliivinvihreillä silmillään.

”Ta- tarkoitan, että kuka olet, miksi olen nähnyt sinut? Mit…” hän keskeytti lauseeni.

”Abigail”, hän sanoi, ”Olen Abigail, mutta se ei ole nyt tärkeää”, hän sanoi pudistaen nopeasti päätään.

”Seuraa minua, meidän täytyy puhua”, Abigail sanoi ja viittoi minut mukaansa. Pälyilin taakseni epävarmana, mutta uteliaisuus voitti ja lähdin hänen peräänsä. Katselin koulun pihan oppilaita. Kukaan ei näyttänyt olevan tietoinen meistä, ikään kuin me kaksi olisimme näkymättömiä aaveita jotka lipuivat ihmisten läpi. Edes se rillipäinen tyttö rinnakkaisluokalta, joka tuijotti minua yhtä mittaa, ei näyttänyt olevan enää kiinnostunut minusta. Se pisti hieman, koska hänen tuijotuksensa sai minut tuntemaan itseni halutulta. Tyhmää, ajattelin ja yritin taas keskittyä olennaiseen. Abigail, se oli hänen nimensä ja enempää en tiennytkään, mutta paloin halusta saada enemmän selville. Toisaalta tilanne pelotti minua. Miten on mahdollista, että edellisen yön unessani esiintynyt tyttö on oikeasti olemassa? Oliko se kohtalo? Oliko se enneuni? Abigail pysähtyi ja huomasin, että olimme nyt koulun nurmikentällä kaukana muista. Odotin, että Abigail sanoisi jotain, mutta hän vain tarkasteli minua päästä varpaisiin ja näytti mietteliäältä. Olin hieman levoton ja yritin olla huomaamatta hänen tuijotustaan.

”Se olet sinä”, hän sanoi hiljaa pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Missä olet nähnyt minut?” kysyin uteliaana.

”Viime yönä. Ja uskon, että sinäkin näit minut?”

”Niin. Unessani, sinä näytit…”

”Unessasi?” hän kysyi ihmeissään ja katsoi taas minua silmiin.

”Niin unihan se oli, vai mitä?”

”Hmm… Ei se siltä ainakaan tuntunut, vaikka aika painajaista se kyllä oli”, hän sanoi vakavana. Abigail katsoi maahan.

”Miksi sitten olemme tässä, en ymmärrä yhtään mitään”, sanoin ja pudistin päätäni. Abigail nosti katseensa ja räpytteli silmiään. Hän näytti taas miettivän jotain.

”Kuule, etkö ole nähnyt minua ennen?” Abigail kysyi. Yritin muistella, mutta kyllä minä kai muistaisin, jos olisin nähnyt nuo tavattoman kauniit kasvot ennenkin. En kuitenkaan sanonut sitä hänelle.

”Viime yönä ensimmäisen kerran”, vastasin.

”Outoa”, Abigail totesi.

”Sinäkö olet nähnyt minut ennenkin?” kysyin.

”Itse asiassa, joka yö” Abigail vastasi. Suuni loksahti auki. Silloin koulun kello soi. Kaikista pahimpaan aikaan.

”Pitää mennä…”sanoin, koska en voinut jättää tunteja väliin. Minua inhotti jättää tämä asia näin kesken.

”Sopiiko, jos tavataan huomenna koulun jälkeen?” Abigail kysyi, kun olin jo kääntynyt.

”Öö… joo”, vastasin ja äänessäni oli pettymyksen makua kun ymmärsin, että se tapaaminen olisi kaikkea muuta kuin treffit.

Avasin kotioven. Ulkona oli alkanut sataa ja olin litimärkä. Ravistelin takkiani eteisessä. Löntystin yläkertaan väsyneenä koulupäivästä ja lysähdin sängylleni. Yhtäkkiä Aidan ilmestyi oviaukkooni. Hän tuijotti minua kummallisesti hyvin pitkään.

”Kuka sinä olet?” Aidan kysyi hämmentyneenä.

kpl 4

Katsoin Aidania säikähtäneenä, mutta peitin ilmeeni. Mielessäni kuitenkin toivon hyvin hartaasti, että Aidan vain pelleili.

”Etkö muista omaa veljeäsi?” kysyin silmät suurina. Hengitykseni kiihtyi kun mietin miten kaverini olivat tänään käyttäytyneet. Miksi kaikki käyttäytyivät kuin eivät tuntisi minua? Jos se oli pilaa, niin minua ei naurattanut alkuunkaan.

”Minulla ei ole veljeä.” Aidan sanoi, ja näytti siltä kuin olisi katsonut hullua silmiin.

”Aidan, olen veljesi. Älä viitsi nyt! Kyllä sinä minut muistat, olen…”

” Väitätkö olevasi veljeni?” Aidan katsoi minuun huvittuneena. ”Okei oot seko, mä soitan poliisille.”

”Ei! Aidan, älä! voin selittää…” huudahdin. Olin noussut seisomaan ja hän perääntyi hieman.

”Mistä edes tiedät nimeni?” Aidan kysyi hämmästyneenä.

”Voin todistaa, että olen veljesi, kunhan kuuntelet! Tiedän, että kuulostan hullulta. Yritä kuitenkin ymmärtää.” Aidan katsoi minua pitkään ja taisi tosissaan miettiä poliisille soittoa. Hän kuitenkin oli niin utelias, että istuutui tuolille.

”Anna palaa”, hän sanoi ja virnisti iloisesti.

Selitin Aidanille ihan kaiken, mutta jätin kertomatta tiettyjä yksityiskohtia Abigailista. Kerroin kaiken viime yöstäni ja miten kaverit eivät olleet tunteneet minua, ja olin luullut sitä pilaksi.

”Tiedän jopa sen, että käännyt joka yö ympäri sängyssäsi, kun nukut”, kerroin ja odotin hänen reaktiotaan.

”Wow, en taida muistaa omaa veljeäni”, Aidan sanoi.

”Sinä siis uskot minua!” huudahdin ja hyppäsin pystyyn.

”Kuulostaa kieltämättä hullulta, mutta kuka tahansa ei tiedä tuollaisia asioita”, Aidan sanoi hymy huulillaan. Tuntui ihanalta, että oli joku, joka uskoi kaiken tämän hulluuden keskellä.

“Nyt meidän täytyy kertoa äidille.”

“Ei. Se ei ole hyvä idea”, Aidan sanoi “Jos äitikään ei muista sinua, niin hän pitää minua ja sinua hulluina. Sitten et saa jäädä.”

“Totta”, mietin, mitä Aidan sanoi. Mitä, jos äitikään ei muistaisi minua, omaa poikaansa?

“Nyt keksin”, Aidan sanoi. ”Kokeillaan muistaako hän sinut. Jos ei muista, esitetään että olet kaverini.”

“Selvä”, sanoin. Minua kauhistutti ajatus, ettei äiti muistaisi omaa poikaansa. Toisaalta parhaat kaverinikaan eivät muistaneet minua. Vastasin Aidanin kysymyksiin niin hyvin kuin osasin samalla kun odottelimme äidin tuloa. Aidan yritti keksiä joitain tyhmiä teorioitakin tästä. Äiti tuli aikaisemmin kuin olin odottanut, ja minua jännitti.

“Hei! Tulin kotiin!” Hän huusi alakerrasta.

“Tule”, Aidan sanoi ja veti minut alakertaan. Menimme keittiöön ja minulla nousi pala kurkkuun. Aidan katsoi äitiä ja sitten minua.

Äiti hymyili ja katsoi minuun. Hetken koin pienen toivon tunteen sisälläni, mutta se haihtui pian olemattomiin.

”Kukas tämä on?” Äiti kysyi hymyillen. Sitten kaikki romahti. Sisälläni jotain särkyi ja minuun sattui. Miten oma äitini voi unohtaa minut? Ei se voi olla mahdollista! Yritin kaikin mahdollisin tavoin pidätellä kyyneliäni ja pitää ulkoasuni tyynenä. Sisälläni olisin halunnut huutaa, olisin halunnut rukoilla äitiä muistamaan, olisin halunnut kertoa hänelle kaikista ihanista hetkistä joita meillä on ollut, mutta joita en ennen osannut arvostaa. Nyt olisin antanut mitä vaan niistä hetkistä.

”Etkö ole ennen nähnyt Harleya?” Aidan kysyi kuin jossain tyhmässä poliisikuulustelussa. Minä pysyin paikoillani ja yritin pitää itseni kasassa ja samalla muistaa hengittää.

”Olet siis Harley? Mukava tavata!” äiti sanoi ja hymyili minulle lempeästi. Se ei kuitenkaan ollut äidiltä pojalle-hymy vaan onpas mukava tavata ensimmäistä kertaa -hymy.

”öö… Sopiihan, että Harley jää meille vähäksi aikaa?” Aidan sanoi, kun näki, etten saanut suutani avattua.

”No totta kai!” äiti sanoi.

”Kiva”, Aidan sanoi. ”Me mennään pelaamaan.” Aidan veti minut mukaansa yläkertaan. Istahdin sängylle ja katsoin ikkunasta ulos mietteissäni. Aidan tuli viereeni ja olimme ihan hiljaa. Mietin kaikkea, kaikkea mitä olin menettänyt. Se tuntui niin paljolta. En ollut osannut arvostaa kaikkea tätä, ennen kuin menetin sen.

”Kiitos kun saan jäädä.” Sanoin hiljaa.

”Totta kai oma veli saa kotiin tulla.” Aidan sanoi hymyillen ja laski kätensä olalleni. Se sai oloni tuntumaan hieman paremmalta. Sisälläni syttyi taas ihan pieni toivon liekki.

”Kiitos.” Sanoin taas hyvin hiljaisella äänellä. Ja tunsin kuinka pieni lämmin kyynel valui poskeltani.

Toivoin hartaasti, että aamulla kaikki olisi taas ennallaan. Oli kuitenkin vaikea saada unta kun kaikki ne ajatukset pyörivät päässäni kuin karuselli. Enkö voisi edes kerran vaipua johonkin syvään koomaan? Kauas tästä kaikesta. Kauas huolista. Eihän kukaan edes muista minua, ainoastaan Aidan, kyllä hän pärjäisi ilman minua. Olenko ihan turha täällä maailmankaikkeudessa? Olenko niin turha, että jopa kaikki läheiseni ovat unohtaneet minut. Mistä se edes johtuu? Heräsin aamulla ja oli kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan! Minulle tuli huono olo joten suljin silmäni ja yritin ajatella jotain iloisempaa. Jostain syystä mieleeni juolahti mielikuva Abigailista. Näin hänen kasvonsa edelleen yhtä kirkkaina kuin päivällä. Jossain sen keskellä taisin nukahtaa.

5.

Kaikki istuivat jo luokassa ja näin opettajan kävelevän takanani. Istahdin hengästyneenä paikalleni ja huomasin muiden taas tuijottavan minua. Päähäni lensi samanlainen paperipallo kuin eilenkin. Jostain syystä en ollut ollenkaan yllättynyt. Kaverini eivät edelleenkään muistaneet minua. Yhtäkkiä säikähdin. Mitä jos Abigailkin oli unohtanut minut? Abigail istui samalla paikalla kuin eilenkin, aivan yhtä kauniina ja rauhallisena. Tuijotin häntä ja pelko hakkasi sydäntäni . Abigail käänsi päätään ja katsoi minuun rauhallisena, sitten hän kääntyi takaisin ja alkoi näpertää taas sormiaan. Jäin tuijottamaan Abigailia ja unohdin jopa hengittää. Hän siis muisti minut? Totta kai hän muisti. Miksi hän muuten olisi kääntynyt katsomaan minuun? Kyllä hän minut muistaa. Yritin rauhoitella itseäni.

”Jäikö uni lyhyeksi, prinsessa ruusunen?” Kuulin Naten sanovan. Taas.  Miksi hän käyttäyi ihan samalla tavalla kuin eilenkin? Eikö tuo ollut jo aika vanha juttu? Aivoni alkoivat yhdistellä palapelin palasia, kun kelasin tapahtumia päässäni taaksepäin. Sama mato omenassa, sama viesti keittiön pöydällä, koulusta myöhästyminen, paperipallo, Naten idioottimaiset kommentit…Yhtäkkiä kaikki alkoi selventyä. Rouva Hacher istahti taas samalla tavalla tuolilleen ja huokaisi. Hän toivotti kaikki tervetulleiksi ja alkoi heti luennoida. Keittiön pöydällä ei ollutkaan eilisen päivän lehti. Tänään oli 2. Elokuuta.

6.

Välitunnilla etsin Abigailin nopeasti ja selitin hänelle hätääntyneenä oivallukseni.

”Tajusin saman kun opettaja kertoi samat asiat kuin eilen.” Abigail sanoi.

”Aina vain lisää pohdittavaa”, vastasin, ”minulle kävi tismalleen samat asiat kuin eilen aamulla!”

”Tänään on siis toinen elokuuta.” Abigail sanoi ja näytti hieman säikähtäneeltä.

”Sinua ei varmaan kiinnosta mennä tunnille?” Abigail sanoi ja hymyili niin pienesti, ettei sitä olisi edes huomannut jos en olisi tuijottanut hänen siroja kasvojaan taukoamatta ja tutkinut hänen jokaista ilmettään.

”Ei alkuunkaan.” Sanoin ja hymyilin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

”Meidän täytyy lähteä.”  Abigail sanoi ja vakavoitui. Kaipasin jo sillä sekunnilla hänen lumoavaa hymyään.

”Minne voimme mennä? Kotona joutuisin varmaan selittämään kaiken uudestaan Aidanille ja se veisi vain turhaa aikaa…”

”Voimme mennä meille, Isä on työmatkalla Hollannissa ja äiti on katsomassa isoäitiä, joten meillä on hetken omaa rauhaa.” Abigail sanoi. Se kuulosti uskomattoman hyvältä, omaa rauhaa hänen kanssaan. Vain me kaksi. Tiesin kuitenkin mitä hän tarkoitti, joten lakkasin heti miettimästä sitä. Tietenkin tiesin, että hän ei voi tuntea mitään minua kohtaan vaikka sitä kovasti toivoinkin. Tiesin, että tärkeintä oli saada tämä asia ratkaistua. Tiesin, etten saanut odottaa liikoja.

”Hyvä, mutta minun on kuitenkin haettava tavarani.”

”Teille siis.” Hän sanoi ja pyyhkäisi hiussortuvan korvan taakse. Lähdimme kävelemään kotiani kohti hyvin hitaasti. Abigail katseli maahan. Yritin keksiä jotain puhuttavaa ettei nolo hiljaisuus jatkuisi. En tiennyt pitäisikö minun ottaa puheeksi meidän ”ongelma” vai kysellä hänestä. Abigail näytti taas mietteliäältä. Mietin mitä kaikkea hänen päässään voisi pyöriä.

”Mistä olet kotoisin?” Kysyin rikkoakseni hiljaisuuden. Abigail ei vastannut. Hän tuijotti eteenpäin ja sitten hän näytti palaavan todellisuuteen.

”Näitkö jotain unta viime yönä?” Abigail kysyi, eikä näyttänyt yhtään välittävän kysymyksestäni. En muistanut nähneeni mitään unta, mutta kun tarkemmin ajattelin muistin saman kuin eilen, Abigailin kasvot. Mietin hieman tarkemmin ja muistin sen kohtauksen unessa, kun minä tartuin hänen kädestä ja tipuimme, jonka jälkeen olin herännyt.

”Nyt kun muistelen, taisin nähdä samaa unta kuin ensimmäisenä yönä.” Sanoin kulmat kurtussa.

”Ehkä se liittyy samaan päivään. Sama yö, sama uni, sama päivä ja niin edespäin”, Abigail jatkoi.  Olimme kävelleet jo jonkin aikaa ja pohdimme samoja asioita kuin eilenkin, yritimme keksiä eri teorioita, mutta kaikki tuntuivat liian järjettömiltä, koko tämä asia oli ihan järjetöntä. Saavuimme kotitielleni. Kävelimme edelleen melko hitaasti, mutta nyt olimme ihan hiljaa.

”Täällä on kaunista ja rauhallista.” Abigail sanoi ja hymyili taas vaisusti. ”Paitsi tuo kauhea rötiskö tuossa.” Hän sanoi ja näytti sormellaan Koirapaapan taloa. Naurahdin.

”Tuo on Koirapaapan talo”, Sanoin hymyillen ja Abigail vilkaisi minua, ”Keksimme sen nimen pienenä. Hänella on kymmeniä koiria.” Abigail nyökkäsi ja katsoi minua oudoksuen, sitten hän alkoi nauraa täydellisen ihanaa heleää naurua. Minäkin aloin nauraa. Sitten muistini heräsi, ja mieleeni iski muisto. Muisto tästä samaisesta talosta. Silloin oli ilta ja olin menossa kotiin. Ne sanat palasivat mieleeni, mutta sekaisin, en osannut koota niitä lauseiksi.

”Abigail”, sanoin ja hän lopetti naurun siihen paikkaan. ”Hän puhui minulle.”

”Mitä? Kuka?”

”No Koirapaappa…tai..siis tuo vanha ukko tuolla. Juuri viimeisenä iltana ennen ensimmäistä koulupäivää…Eli tätä päivää oikeastaan.” Sanoin.

”Pitäisikö sen olla jotenkin outoa?” Abigail katsoi minua kuin tyhmää.

”Ei muuten, mutta hän ei ole ikinä puhunut sanaakaan. Kaikki tietävät, ettei koirapaappa puhu. Lapsena vanhempamme kertoivat hänen olevan kuuromykkä. Emme edes tienneet mitä se tarkoittaa, mutta luulimme vain, ettei hän osaa puhua.” Sanoin ja sain kylmiä väreitä kun edes ajattelin sitä tilannetta, kun olin kaatunut maahan säikähdettyäni. Häntäluu oli edelleen arka.

”Mitä hän sitten sanoi?” Abigail kysyi ja näytti uteliaalta. Muistelin hetken ja pyörittelin sanoja päässäni, mutta en millään saanut painettua säikähdyksen keskellä sanoja päähäni.

”Hän houri jotain muiden rakastavan minua ja mitä tekisin palatakseni menneeseen ja jotain menetyksestä…Hän on tullut totaalisen hulluksi!” sanoin ja virnistin.

”Menetys, mennyt? Luuletko, että ne voisi liittyä tähän jotenkin?” Abigail sanoi.

”En ole enne ajatellut sitä noin… olin unohtanut koko asian koska olin niin shokissa siitä, että hän edes puhui minulle.” Naurahdin. Nyt olimme pysähtyneet kokonaan ja molemmat hiljeni hetkeksi. Minä mietin edelleen sen hullun miehen sanoja kun jatkoimme kävelyä. Yhtäkkiä kaikki kymmenet koirat alkoivat haukkua yhtä aikaa. Abigail taisi myös säikähtää, koska oli pysähtynyt pelästynyt ilme kasvoillaan. Me lähdimme kävelemään hieman nopeammin ja haukunta jatkui. Koirat hiljenivät kuin pysäytetty levy kuultuaan kimeän vihellyksen. Koirapaappa oli viheltänyt ja koirat näyttivät taas normaaleilta. Hän seurasi katseellaan minua ja Abigailia. Minua puistatti ja näin Abigailin kääntävän katseensa pois. Hän taisi pelätä. Jos olisimme edelleen 6 vuotiaita, olisin pelännyt, että tuo vanha hullu ukko murhaisi meidät. Taivaalta alkoi piskotella kylmiä pisaroita. Vedimme huput päähämme ja lähdimme hölkkäämään kohti taloa. Minulla oli edelleen ”entisen” kotini avain tallessa, jos vaikka joskus vielä tulisin tarvitsemaan sitä. Kukaan ei ollut kotona, joten me saimme pakata tavarani ihan rauhassa. Menimme yläkertaan ja aloin etsimään laukkua. Abigail astui huoneeseeni ja katseli ympärilleen. Minä etsin vaatteita ja muita käytännöllisiä tavaroita ja pakkasin niitä laukkuuni. Abigail kierteli huoneessani ja pysähtyi valkoisen lipaston eteen. Hän katseli tarkkaan valokuvia perheestäni ja kavereistani. Minä lopetin pakkaamisen ja katsoin Abigailia. Kävelin hitaasti hänen viereensä.  Kuulin hänen rauhallisen hengityksensä. Olimme edelleen hiljaa ja hän katseli kuvia ja pieniä koriste-esineitä.

”Hienoja kuvia.” Abigail sanoi hiljaisella äänellä. Hän hipaisi yhden valokuvan kehyksiä. Se oli kuva minusta ja perheestäni laskettelumatkaltamme.

”Miten kukaan voisi unohtaa sinut.” Hän totesi vieläkin hiljaisemmalla äänellä. Hän kääntyi minuun päin.

”He eivät tiedä mitä menettävät.” Abigail sanoi vielä hiljaa ja katsoi suoraan silmiini. Sisälläni hakkasi kun tarkastelin hänen kristallin kirkkaita, oliivin vihreitä silmiään. Ruumiini ei totellut aivojani vaan vaistomaisesti veri pakkautui sydämeeni ja huomasin nojaavani todella hitaasti eteenpäin katsoen yhä hänen silmiinsä. Se hetki tuntui epätodelliselta. Abigail näytti ensin hämmästyneeltä, mutta sitten hänkin liikkui hyvin hitaasti lähemmäs. Nyt tunsin hänen ihanan rauhallisen hengityksen. En saanut sanaakaan suusta, enkä olisi edes halunnutkaan. Halusin hänen huuliaan, hänen silmiään, hänen kasvojaan, hänet. Hänet halusin. Pelkästään hänet, täydellisen Abigailin. Katsoimme edelleen toisiamme silmiin. Kaikki muu oli sumentunut ympärilläni, ja hän loisti kirkkaampana kuin yksikään tähti. Minä näin hänet, haistoin hänet, tunsin hänet. Enkä pystynyt enää hengittämään. Hän sulki silmänsä hitaasti ja raotti huuliaan millin. En saanut silmiäni irti hänestä ja huomasin jokaisen hänen kasvojensa liikkeen. Täydellistä. En tiennyt mitä tehdä, mutta vartaloni tiesi. Sitten. Jokin sai minut taas palaamaan todellisuuteen. Abigail hätkähti. Ulko-ovi oli paukahtanut auki ja alakerrasta kuului huutoa. Abigail vetäytyi salamannopeasti kauemmaksi ja kiiruhti ovelle päin. Raivo valtasi pääni. Kaikki oli ollut täydellistä! Liian täydellistä ollakseen totta! Sitten kaikki oli sekunnin murto-osassa valunut kuin hiekka sormieni välistä.

”Äh! En tiennyt, että äiti tulisi näin aikaisin.” Sanoin ja aloin taas pakata tavaroitani. Katsoin Abigailia. Hän näytti todella hätääntyneeltä ja säikähdin.

”Harley, se ei ole äitisi.” Sitten sydämeni ponnahti melkein ulos rinnastani, hukkasin taas kyvyn hengittää ja kuuntelin alakerran ääniä.

”Etsikää se!” Kuulin. Hyppäsin pystyyn niin nopeasti, että minua alkoi huimata. Kompuroin kuitenkin ikkunalle ja näin pihallamme valkoisen auton jonka kyljessä luki POLIISI. Kodissani oli siis poliiseja, eikä äiti.  Yritin hätäisesti miettiä mitä ne halusivat. Naapurit olivat varmaan luullut minua ja Abigailia murtovarkaiksi ja hälyttäneet poliisin. Totta kai herää epäilys jos kaksi huppupäistä hiipparia murtautuu naapurin taloon! Voi, miksi emme voineet mennä takaovesta! Miksi näin piti käydä! Käännyin ja juoksin kassini luokse. Pakkasin sinne vielä partiopuukkoni jonka sain isältä ollessani pieni. Minua inhotti ajatus, että joutuisin käyttämään sitä, mutta ei ollut valinnanvaraa.

”Ne tulevat Harley! Mistä pääsemme pois!” Abigail kuiskasi melkein huutamalla. Hän näytti panikoituvan, eikä se tiennyt hyvää, joten pakotin ajatukseni selvenemään ja keksin.

”Palotikkaat!” Huusin Abigailille. Hän juoksi ikkunan luokse ja näytti tajuavan mitä tarkoitin. Abigail avasi ikkunan ja alkoi kiivetä ulos. Nappasin vielä yhden esineen mukaani ja suljin vetoketjun. Kaikki tuntui tapahtuvan kuin pikakelauksella. Abigail oli jo puoli matkassa tikapuilla, kiipesin hänen peräänsä ja kuulin kun poliisit rymistelivät portaita ylös. Abigail oli lukinnut huoneeni oven, ehkä se pidättelisi heitä hetken. Onneksi olimme laittaneet huput päähän kun ”murtauduimme sisään” hyvällä tuurilla kukaan ei ollut tunnistanut meitä, eikä osaisi kuvailla meitä poliiseille. Kuulin kiljaisun ja tömähdyksen. Tajusin heti, mikä se oli. Abigail oli pudonnut. Kiipesin niin nopeasti kuin pääsin painava kassi olallani ja hyppäsin maahan. Autoin Abigailin ylös ja hän vaikeroi.

”Tule!” Huusin. Meillä ei ollut aikaa jäädä tarkastelemaan vammoja, mutta syvällä mielessäni toivoin, ettei häntä sattunut. Ehkä ja toivottavasti hän oli liian paniikissa tunteakseen kipua. Kuinka korkealta hän oli edes pudonnut? Kaiken lisäksi satoi kaatamalla ja liukkaalla tiellä oli vaikea pysyä pystyssä. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani pääsin. Käännyimme isolle tielle ja näin pelastuksemme. Bussi.

”Tuonne!” Huusin hengästyneenä ja lähdin bussin suuntaan. Rukoilin neitsyt Mariaa, että ehtisimme. Bussiin kiipesi ihmisiä. ”Ei!” Huusin ja vaivuin epätoivoon. Bussi sulki ovensa ja lähti liikkeelle. En voinut liikkua. Abigail ei sanonut sanaakaan. Katsoin taaksemme ja kuulin poliisien äänet. He olivat jo perässämme. Pakokeinoa ei ollut. Jäisimme kiinni. Poliisi pidättäisi meidät murtovarkaudesta, vaikka se oli ollut oma kotini. Jos selittäisin sen poliiseille, saisin heti lipun mielisairaalaan. Tai pahempaa, vanki-mielisairaalaan. Enkä edes uskaltanut ajatella miten Abgailin kävisi. Hän ei tulisi ikinä selviämään nuorisovankilasta. Ja kaikki oli minun syytäni. Minun takiani hänet pidätettäisiin, vaikka hän on syytön. Sitten muistin. Bussi kiertäisi korttelin ja palaisi sitten toiselle pysäkille, joka oli melko lähellä jos juoksisimme asuintalojen pihojen läpi.  En hukannut hetkeäkään.

”Tänne!” Käskin, eikä Abigail jäänyt miettimään. Välillä hän päästi tuskaisia voihkauksia. En tiennyt johtuiko se mahdollisista haavoista jotka hän oli saanut pudottuaan, vai siitä ettei hänen henkensä kulkenut, koska juoksimme niin kovaa. Hypimme matalien pensasaitojen yli ja juoksimme nurmikoiden poikki. Yhden pihan koira lähti peräämme, se sai melkein meidät kiinni, mutta sen hihna nykäisi koiran takaisin. Ja siellä se oli, sama bussi pysähtyi juuri pysäkille ja muutamia ihmisiä kiipesi kyytiin. Annoin kaikki voimani sille lyhyelle matkalle. Abigail pomppasi bussin ovesta sisään ja antoi rahaa kuskille. Hän taisi antaa liikaa, koska kuski huusi jotain peräämme, mutta meitä ei kiinnostanut. Menimme bussin takaosaan joka oli ihan tyhjä. Kyydissä oli vain muutama mummo ja joku irokeesipäinen, lävistyksiä täynnä oleva punkkari. Emme sanoneet mitään pitkään aikaan, koska molemmat yrittivät saada hengityksen kulkemaan. Olin nähnyt poliisiauton ajavan pois kun bussi ajoi talomme ohi. Helpotus ja onnistumisen riemu tunki lävitseni. Selvisimme. Abigailia ei pidätettäisi ja se ilahdutti enemmän kuin mikään muu. Itselläni ei ollut väliä, minulla ei ollut edes perhettä. Pystyin taas puhumaan ja kehotin Abigailia ottamaan takkinsa ja hupparinsa pois, etteivät mahdolliset silminnäkijät tunnistaisi meitä ja ettemme saisi flunssaa kun kuljemme märissä vaatteissa. Abigail riisui ne, ja laittoi laukkuuni. Annoin hänelle valkoisen trikoopaidan kassista, ettei hänelle tulisi kylmä. Abigail varoi kättään ja inahti kun puki paitaa päälleen.

”Sattuuko käteesi.” Kysyin. Abigail nyökkäsi ja irvisti. Hän koski rannettaan hellästi.

”Se taisi venähtää.” Hän sanoi hiljaa.

”Sattuuko sinua muualle?” Abigail pudisti päätään. En tiennyt alkuunkaan, minne bussi oli matkalla, mutta molemmille oli selvää se, että pieni lepotauko tekisi terää. Abigail otti paremman asennon ja hengitti syvään. Hän pysyi hiljaa, joten minäkään en puhunut vaan vaihdoin kuivan paidan päälleni ja yritin muistella mitä juuri oli tapahtunut. Muistin ainoastaan sen, kun tajusin, että poliisit olivat kiivenneet kotini portaita ja me olimme paenneet kuin pahaiset pankkirosvot. Nyt meillä ei ollut enää mitään asiaa kotiini, tai oikeastaan entiseen kotiini, ellemme halunneet joutua poliisikuulusteluun. Valtava kaipuu ja suru valtasivat minut ja sitten muistin sen pienen esineen, jonka olin tajunnut napata mukaan viimehetkellä. Otin sen esiin kassistani. Se oli valokuva minusta ja perheestäni. Juuri se kuva mitä Abigail oli katsellut. Olin helpottunut kun se oli pysynyt ehjänä sillä tarvitsin sen pienen muiston perheestäni, että muistaisin tekeväni mitä vain saadakseni heidät muistamaan minut. Mietin menneitä aikoja ja perhettäni. Mietin eilistä päivää ja tätä (eli samaa) päivää. Mietin miten hullua kaikki on ollut ja vain yhden unen takia. Havahduin kuin transsista kun bussi pysähtyi taas yhdelle pysäkille. Olimme menossa keskustaan päin. Nyt koko bussi oli tyhjä. Huomasin Abigailin nukkuvan. Hän näytti niin rauhalliselta ja lumoavalta. Sitten ajatukseni alkoi taas kulkea. Muistin sen täydellisen hetken huoneessani ennen tätä kaaosta. Sille ei riittänyt sanoja. Mietin Abigailin kirkkaita silmiä. Mietin mitä hän saattoi miettiä siinä tilanteessa. Olisiko mahdollista, että hän tunsi samoin? Ajatteliko hän samaa mitä minä ajattelin? Ehkä ei, mutta sitä toivoin. Pelkääkö Abigail? Tämähän oli minun syytäni, vai oliko? Hän sanoi nähneensä saman unen, mutta on minun vika, että elämme samaa päivää. Abigail varmaan vihasi minua. Miten sellaista ihmistä voisi rakastaa, jonka takia elää samaa päivää yhä uudelleen? Ei, hän ei missään nimessä voisi tuntea samoin.

”Olen idiootti.” Mumisin hiljaa. Tuska viilsi sisälläni pientä reikää pala palalta se saa minua yhä heikommaksi ja heikommaksi vaikka kuinka yritin pysyä vahvana. Minulla ei ole ketään, ei ketään. Kauheampaa ei voisi kuvitella. Minulla ei ole ketään tässä typerässä maailmassa. En suutu jos Abigail peruu lupauksensa, enkä saa jäädä heille. Miten siitä voisi suuttua kun on tehnyt näin kauheita asioita? Minun ansiosta poliisit melkein pidättivät meidät. Miten hänen kaltaiselleen tytölle voi tehdä niin? Olin kauhea ihminen, niin, olin aivan kauhea, eikä siitä pääse mihinkään. Kun jäisimme pois bussista, antaisin hänen mennä. En saattaisi pyytää häntä jäämään, minun oli laitettava tunteeni syrjään.

Jäimme pois ostoskeskuksen edessä olevalla pysäkillä.

”Tästä on lyhyt matka meille.” Abigail sanoi. Olin antanut hänen nukkua koko matkan keskustaan, hän tarvitsi sitä. Abigail vaikutti heti pirteämmältä.

”Harley?”

”En voi pyytää sinulta tälläistä.” Sanoin hieman vakavana.

”Mitä oikein horiset? Totta kai voit jäädä meille! Mehän olemme samassa veneessä, muista se!” Hän sanoi ja hymyili. Minun oli pakko hymyillä takaisin. Abigailin hymyä ei voinut vastustaa. Hän vetäisi hihastani ja lähdimme kävelemään.

”Aikamoinen seikkailu.” Abigail huokaisi.

”Ei olisi pitänyt lähteä koulusta.” Sanoin hiljaa.

”Älä nyt, sait paljon tarpeellista mukaan, enkä olisi kestänyt toista samanlaista Hacherin kuolettavaa tuntia!” Abigail sanoi ja hymyili taas. Hän ei vaikuttanut enää niin ujolta kuin eilen. Ehkä tapahtumat ovat tuoneet meitä lähemmäs toisiamme. Ajatus sai minut hieman iloisemmaksi. Kävelimme keskustan katuja ja Abigail pysähtyi viimein vanhan korkean rakennuksen pää-sisäänkäynnille.

”Asutko täällä? Sanoin suu ammollani.

”Joo.” Abigail sanoi nolona. Rakennus näytti siltä, että joka toisessa asunnossa asui arvostettu juristi ja joka toisessa superrikas pankinjohtaja. Aula näytti kuin joltain hienosto-hotellilta.

”Olemme juuri muuttaneet.” Abigail sanoi painaessaan hissin nappia. Astuimme hissiin, enkä vastannut mitään, etten taas jäisi suu auki toljottamaan ja ihmettelemään. Seuraava ihmetyksen aihe oli kerrosten määrä. Abigail painoi numeroa 33.

”Toivottavasti sinulla ei ole korkeanpaikankammoa.” Hän sanoi ja hymyili. Jäin taas tuijottamaan hänen kasvojaan. Hän näytti aina vain kauniimmalta. Hymyilin hänelle tietenkin takaisin. Hissin ovet avautuivat ja edessämme oli käytävä täynnä valkoisia hienoja ovia. Hän käveli edessäni ja seurasin hiljaa. Käytävän päässä oli vain yksi ovi ja sen takana hän asui. Abigail avasi oven ja minua pelotti astua sisään märillä kengilläni. Koti oli moderni ja siisti, kuin jostain sisustusohjelmasta, joita äiti aina katsoi.

”Täällä minä asun.” Abigail sanoi ja laittoi laukkunsa lattialle.

”Wau.” Muuta en voinut sanoa, ja näytin varmaan ihan idiootilta.

”Tule.” Abigail viittoi minut mukaansa. Talo oli melkoisen pieni, mutta maksoi silti varmasti omaisuuden ja oli sitäkin modernimpi. Ulko-ovi avautui pieneen eteiseen, josta pääsi olohuoneeseen. Keittiö oli samassa tilassa ja kaikki oli raikkaan väristä ja avaran valoisaa. Olohuonetta koristi valtavan korkeat ikkunat, joista avautui uskomaton näköala. Suuni oli loksahtanut taas auki. Tähän verrattuna minun kotini vaikutti joltain mummolalta. Minua hävetti hieman. Olohuoneesta pääsi lyhyeen käytävään jossa oli ovia. Makuuhuoneet, arvelin. Abigail avasi yhden ovista.

”Saat nukkua täällä.” Hän sanoi ystävällisesti. ”Huoneeni on tuossa vieressä ja kylpyhuone on vastapäätä.” Hän neuvoi.

”Kiitos Abigail arvostan tätä todella. ” Sanoin kiitollisena, ja todella tarkoitin sitä, sillä vierashuoneen sänky näytti kymmenen kertaa paremmalta kuin omani. Huone oli pieni ja sen keskellä hallitsi suuri sänky. Yöpöytiä oli kaksi sängyn kummallakin puolella ja vaatekaappi oli vastapäisellä seinällä. Huoneen päässä oli hieno ikkuna, josta avautui myös hieno näköala. Kyllä täällä vieraiden kelpasi asua, ajattelin itsekseni. Abigailin isä oli varmaan vähintään joku ministeri tai suuryrityksen omistaja. Heiltä Abigail oli varmaan perinyt suunnattoman kauneutensa.

”Laitan meille juotavaa, asetu kodiksi.” Abigail sanoi ja poistui. En voinut olla miettimättä kuinka kauan jouduin tai oikeastaan sain viettää aikaani täällä. Laitoin kassini sängyn viereen ja olkapääni oli kipeä kantamisesta. Pesin käteni vessassa ja uskaltauduin katsomaan peiliin. Näytin kauhealta, eikä se ollut mikään suuri yllätys. En tiennyt, paljonko kello oli, mutta en jaksanut välittää siitä. Menin keittiöön. Abigail oli laittanut TV:n päälle olohuoneessa joten jäin istumaan valkoiselle nahkasohvalle.

”Tässä.” Hän sanoi ja ojensi minulle lasin kylmää mehua. Hän tuli istumaan minun viereeni.

”Kiitos. Tosi hieno koti teillä,” kehuin. Abigail hymyili.

”Olemme sisustaneet sen äidin kanssa.” Katselin kalliin näköisiä tauluja, niitä oli kaikkialla.

”Kuule Harley, olen ollut hieman… sulkeutunut.  Olisi parasta, että tiedät minusta jotain.” Abigail sanoi ja näytti vakavalta.

”kerro vain.” Sanoin hämmästyneenä. Abigail veti syvään henkeä ja katsoi ulos. Aivan kuin hän olisi tunnustamassa murhaa. Minua pelotti hieman.

”Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu, sillä minut on unohdettu myös.” Sanat kaikuivat päässäni yhä uudestaan ja uudestaan.

En voinut uskoa korviani. Miten niin hänet on unohdettu myös? Kävikö hänelle samalla tavalla? Koska? Miten? Mitä hän tietää tästä? Olin ihan poissa tolaltani.

”Siitä on jo kauan.” Hän jatkoi ja näytti huomaavan kuinka hämilläni olin.

”Olin 7-vuotias.” Hän sanoi ja katsoi taas ikkunasta. ”Asuimme Perheeni kanssa Kaukana täältä. Minulla oli Isä, äiti ja isosisko. Yhtenä yönä näin unta. Kauheaa unta. Aamulla kouluun lähdettyäni kukaan ei muistanut minua. En tiennyt mitä tehdä. En tiennyt minne mennä. Lopulta, vietettyäni pitkän ajan lastenkodissa, pääsin sijaisperheeseen. Nykyisten vanhempieni luo. Aluksi olin masentunut pitkään. Kaipasin entistä perhettäni enemmän kuin mitään muuta ja itkin joka yö itseni uneen. Minua pelotti. Minun oli aloitettava alusta uusien ihmisten kanssa. Ja pahinta oli, ettei perheeni ollut menehtynyt vaan he olivat unohtaneet minut. Kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Enkä voinut kertoa asiasta kenellekään, sillä kukaan ei uskonut minua.” Abigailin poskelta valui kyynel. Minuakin itketti. Miten maailma voi olla niin julma. Miten hänen kaltaiselleen pienelle tytölle voitiin suoda sellaista? Hän oli ihan yksin huomattavasti nuorempana. Se sai minut suuttumaan. En voinut sietää sitä, miten häntä sattui, ja häntä sattui edelleen paljon. Me olimme siis molemmat samassa tilanteessa. Paitsi, että hän oli oppinut tuntemaan uudet ihmiset ja hän ei ollut elänyt samaa päivää kaksi kertaa. Hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja jatkoi. ”Sijaisperheeni, vanhempani, rakastavat minua hyvin paljon, ja minä heitä. Olen kiitollinen, että he ovat antaneet minulle niin paljon. Muutimme isäni työn takia tänne. Minua pelotti, sillä olin saanut muutaman ystävän entisessä kotikaupungissani. Joka yö olin nähnyt saman unen joka alkoi sinä yönä kun… kaikki alkoi. Sitten yhtenä yönä, näin sinut. Ja olitkin samassa luokassa seuraavana päivänä. Se oli uskomatonta.” Abigail lopetti. Hän pidätteli itkua. En uskaltanut sanoa mitään, en uskaltanut, sillä hän näytti niin hauraalta. Hän näytti hennolta kuin tuhkakasa joka lysähtäisi maahan jos siihen edes puhalsi. Hän kääntyi katsomaan minua.

”Minä pelkään”, Abigail sanoi. Ja nyt kyyneliä valui vuolaana hänen vaaleanpunaisilta poskiltaan.

”Minä pelkään joka yö, että se tapahtuu uudestaan, ja menetän kaiken. Taas.” Halusin halata häntä, halusin lohduttaa häntä ja sanoa: ”Ei hätää rakas. Olen tässä. En päästä sinua koskaan. En unohda sinua koskaan, en koskaan.” Ja tiesin, etten unohtaisi. Olisin halunnut poistaa murheen hänen sielustaan ja antaa pelkästään iloa tilalle. Minun oli pakko tehdä jotain.  Siinä samassa olin pyyhkinyt kyyneleen hänen poskeltaan. Hän katsoi minuun vetisin silmin.

”Älä pelkää.” Sanoin. ” Minä en ikinä unohda sinua.”  Abigail itki edelleen, sitten hän kietoi kätensä kaulani ympärille ja halasi minua lujasti. Minä halasin häntä takaisin yhtä kovaa. Puristin niin kovaa, ettei hän hajoaisi käsieni alla. Pidin häntä kasassa, kun hän nyyhkytti olkapäähäni.

”En koskaan”, kuiskasin.

Abigail oli nukahtanut sohvalle. Oli jo pimeää ja katsoin äänettömällä TV:tä, ettei hän heräisi. Hän näytti taas tyyneltä. Halusin tietää mitä unta hän näki. Halusin karkottaa kaikki painajaiset pois hänen unistaan. Ostostelevisio alkoi vihdoin väsyttää minuakin, joten nostin jalat sohvalle ja painoin pään pehmeään sohvatyynyyn. TV oli edelleen päällä, mutta en jaksanut sammuttaa sitä. Annoin silmieni painua kiinni ja vajosin pimeyteen.

Näin taas Abigailin kasvot edessäni. Hän katsoi minua kärsivästi. Katsoin vaaleansinisiä silmiä, jotka huusivat apua. Suuta, joka vääntyi tuskasta. Hiuksia, jotka lepattivat kuin viimeistä päivää. Otsaa, joka oli rypistynyt kuin rusina. Sitten hän avasi suunsa ja minä heräsin. Kuulin silti yhä mielessäni hänen kimakan kiljuntansa. Huohotin hiestä märkänä. Ainiin, olin Abigailin luona, muistin. Ei siis mitään hätää. Uskaltauduin avaamaan silmät. Näky oli täysin eri mitä olin odottanut. Ei lukaalista olohuonetta, vaan julisteita. Ei isoa pehmeää nahkasohvaa, vaan minun sänkyni. Ei Abigailia, ei ketään! Tämä oli minun huoneeni ja minä makasin sen lattialla. Taas. Muistin selvästi menneeni eilispäivänä Abigailin luo yöksi. Muistan maanneeni hänen sohvallaan ja nukahtaneeni siihen. Muistan Abigailin hiusten tuoksun nenäni alla. Muistan hänen sirot kasvonsa, jotka elehtivät hänen nähdessä unta. Muistan sen onnellisuuden tunteen, joka minut valtasi kun hän oli sylissäni. Vain minun. Muistan kaiken niin selvästi, kuin se olisi juuri minuutti sitten tapahtunut. Mitä sitten tein täällä? Missä oli Abigail? Kohottauduin istumaan ja vilkaisin ensin kelloani. Se oli yhä tasan kaksitoista. Löin sitä kerran ihan vain suuttumistani. Nousin ylös ja avasin tietokoneeni. Odotin turhautuneena sen lataamista. Viimein näytölle ilmestyi työpöytä, jossa oli myös kello ja kalenteri. Kello oli kymmentä yli seitsemän ja päivämäärä maanantai 2. elokuuta. Niinpä tietysti. Suljin koneen. Mietin hetken mitä pitäisi tehdä. Menisin tietysti Abigailin luo. Sehän oli itsestään selvyys. Läpsäytin itseäni siitä hyvästä, kun en ollut heti keksinyt sitä. Tänään en menisi kouluun ollenkaan. Ei sillä kuitenkaan olisi mitään väliä, kun huomenna olisi taas sama päivä. Menisin suoraan Abigailin luo. Tänään keksisimme, miten saisimme asiat ennalleen. Hän oli tällä hetkellä ainoa asia, jolla oli merkitystä. Puin päälleni samat vaatteet, mitä olin oikeasti pitänyt jo kaksi päivää, mutta nyt ne lojuivat koskemattomina päällimmäisinä vaatekaapissani. Pengoin kaapista tyhjän repun ja tungin sen pohjalle hammasharjan, vaihtovaatteet ja pyyhkeen. Katsahdin vielä hetken partiopuukkoani. Otin sen pöydältä ja heitin reppuun. Eihän sitä ikinä tiedä, mitä joutuu kokemaan. Otin vielä valokuvan perheestäni ja taitoin sen taskuuni. Sitten lähdin alakertaan.

Ensimmäiseksi silmääni pisti sama lappu, jonka olin lukenut jo kaksi kertaa. Heitin siihen pahan katseen. Sitten katseeni kiersi vielä lehden kautta madon syömään omenaan. Otin omenan mukaan ja viskasin madon pois. Sulloin vielä takin reppuun ja lähdin ulos.

Ulkona oli yhä lämmin. Kuten kesällä. En ollut edellispäivinä huomannut kuinka aurinkoinen päivä oli, sillä huomioni oli keskittynyt ajankohtaisiin tapahtumiin. Katastrofiin. Jäin hetkeksi seisomaan kuistimme eteen. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Annoin mieleni valua tyhjäksi. Hengitin vain sisään ja ulos, sisään ja ulos. Haistoin vastaleikatun ruohon, aamukasteisen mullan, kuistillamme olevat ruusut, muurahaispesän, bensan… Kuinka monta tuoksua ilmassa voikaan olla samaan aikaan? Annoin auringon paahtaa kasvojani. Tunsin kuinka se poltti poskillani, toi vähäisiä pisamiani esiin, sitten rusketuksen ja lopulta punan. Tunsin jopa auringon tuoksun nenässäni. Se tuoksui turvalliselta. Ajattomalta. Olisin voinut leijua pilvissä, hyppiä niiden päällä, haudata kasvot pehmeään untuvaan, tuntea painottomuuden… Havahduin kuvitelmastani rekan ajaessa talomme ohi. Katsoin harmissani rekkaa. Olisin voinut pysyä ajatuksissani vaikka loppupäivän. Heräsin kuitenkin todellisuuteen ja mieleeni tuli heti Abigail. Hymyilin hiljaa itsekseni. Hänen näkemisensä luultavasti piristäisi enemmän kuin omat kuvitelmani.

Sitten muistin, että eilen joku oli luullut minua murtovarkaaksi, joten miksei tänäänkin voisi käydä niin. Luikin nopeasti jalkakäytävälle ja kävelin mahdollisimman normaalin näköisenä bussipysäkille. Katsoin kelloa. Hitto! Bussi oli juuri mennyt. No, seuraava tulisi kymmenen minuutin päästä. Toivottavasti kukaan ei kiinnittäisi minuun sen enempää huomiota kuin kehenkään muuhunkaan. Katselin maahan ja potkiskelin kiviä. Aika normaalia käytöstä. Pian kivien vierestä menivät pienet jalat ohi. Nostin katseeni ja näin Rouva Yorkien kävelemässä tavanomaista lenkkiään koiransa Roxyn kanssa. Olin aina inhonnut Roxyä. Se oli aivan pieni chihuahua, joka räksytti kaikille ohikulkijoille ja yritti puraista heiltä jalan irti. Rouva Yorkie taas oli pienen pieni mummeli, joka asui miehensä kanssa vanhassa talossa. Hän väitti joka kerta, että he olivat ensimmäisiä, jotka asuivat koko tiellä ja odotti, että saisi siitä jonkun kunniamaininnan. Ja jos hän oli puhetuulella (kuten hän melkein aina oli), niin häneen törmätessään joutui kuuntelemaan tarinoita Herra Yorkien tekohampaista tai Roxyn lääkärireissusta tuntikausia. Tällä hetkellä todella toivoin, ettei hän alkaisi puhumaan mitään. Minulla ei nyt ollut aikaa hänen höpötyksilleen.

”Ollaankos sitä uusia tässä korttelissa?” kuulin hänen kysyvän. Suuni mutristui harmista. Kiva. Nyt pitäisi vielä keksiä joku peitetarina.

”Joo, olen tuon Aidanin serkku”, sanoin ja nyökkäsin meidän talolle päin. Rouva Yorkie katseli minua hetken päästä varpaisiin ja avasi sitten suunsa.

”Jaa-a”, mutisi Rouva Yorkie ja mulkoili minua oudoksuen, ”kyllä se vaan niin on, että nykyään kaikilla on niitä serkkuja siellä täällä. Minun lapsuudessani ne serkutkin asuivat samalla tilalla. Siellä kaikki yhdessä sitten korjasimme heiniä pellolta ja syötimme pikku vasikoita. Oli se silloin niin, että sukulaiset ne olivat ne läheisimmät ystävät. Kyllä se on maailma nyt muuttunut, kun ei kaikkia sukulaisia edes enää tunnetakkaan, tai kerran vuodessa nähdään. Ei se ennen sellainen peli vedellyt! Silloin kuules vielä kun minä tapasin Stephenin, niin kyllä silloinkin hänet heti ensimmäisenä oli koko suku katselemassa, että millaisen veikkosen se meidän Bryce on löytänyt. Eihän se Stephenin hammaslääkärikään tiennyt edes, että miksikäs se hänen nuorimman poikansa morsian oikein opiskeli. On se kyllä kumma ettei nykyajan nuoriso edes vanhemmille esittele puolisoaan. Kyllä sen pitäisi vieläkin niin olla, että mies menee morsion isältä pyytämään tytön kättä. On se niin, ettei…” hänen puheensa oli keskeyttänyt Roxyn hysteerinen räksytys. Kerrankin olin kiitollinen tuolle pahaiselle piskille. Puheesta ei olisi tullut loppua vielä ainakaan puoleen tuntiin ilman Roxya.

”No milles se nyt haukkuu?” Rouva Yorkie ihmetteli. Roxyn äkäinen katse oli suunnattu tien toiselle puolelle. Se paljasti pienet terävät hampaansa ja murisi niin pelottavasti kuin pystyi. Me käänsimme katseemme hitaasti tien toiselle puolelle ja huomasimme mille Roxy haukkui. Tien toisella puolella, miltei ojassa, seisoi Koirapaappa. Sydämeni oli pysähtyä säikähdyksestä. Mitä hän täällä teki? Miksi hän oli lähtenyt omasta pihastaan? Jos ei tietäisi, että hänellä oli koti, olisi häntä voinut luulla kerjäläiseksi, pummiksi, joka asui metroluolassa. Hänen vaatteistaan ei enää erottanut muuta kuin reikiä ja paikkoja ja taas reikiä. Ne olivat kuin rievut, joita oli käytetty autokorjaamolla pyyheliinoina. Koirapaappa katsoi maahan ja seisoi aivan paikallaan.

”Varjelkoon!” Rouva Yorkie sähähti. Hänkin oli ilmeisesti pelästynyt aika lailla. Hän oli ainakin kaksi metriä kauempana tiestä kuin hetki sitten, melkein ojassa saakka. Roxy murisi yhä vihaisesti, ja haukahti välillä. Minä vain tuijotin Koirapaappaa. Sitten hän nosti katseensa ja Rouva Yorkie sekosi lopullisesti. Hän otti Roxyn syliinsä ja lähti kipittämään niin lujaa kuin kintuistaan pääsi kiljuen samalla kuin palosireeni. Katsoin yhä Koirapaappaa ja odotin, että hän sanoisi jotain. Hänkin tuijotti minua. Silmiemme välissä oli kummallinen lataus. Tuntui siltä kuin silmistäni olisi johtanut lasersäteitä hänen silmiinsä. Jos joku olisi laittanut kätensä väliin, siihen olisi porautunut reikä. En voinut liikkua, en voinut puhua, enkä voinut ajatella. En voinut liikuttaa yhtäkään hiukkasta itsessäni. Sitten hänen kasvoilleen näytti muodostuvan jokin hymyn tapainen. Se oli kyllä niin ruma, ettei sitä oikein hymyksi voinut kutsua. Tunsin sisälläni jonkun liikahtavan. Ehkä se oli sääliä. Tai sitten vain halua lähteä karkuun.

Yhtäkkiä, kuin tyhjästä, väliimme ilmestyi bussi. Säikähdin sitä, mutta tokenin nopeasti ja kipaisin bussiin. Heitin tiskille rahaa ajattelematta taaskaan paljonko siinä oli. Tällä kertaa kuski vain katsoi hieman kulmat kurtussa perääni, mutta ei sanonut mitään. Menin nopeasti bussin perälle ja istuin vapaalle paikalle. Melkein liimauduin ikkunaan yrittäessäni nähdä vielä Koirapaapan, mutta hän oli jo kadonnut. Niinpä tietysti. Osa minusta ei oikeastaan odottanutkaan näkevänsä häntä enää, mutta pieni toivo silti eli. Käännyin pois ikkunalta ja lysähdin penkille harmissani. En tiennyt, mikä Koirapaapassa oli niin merkillistä, mutta jossain määrin tunsin sen olevan tärkeää. Istuin häkeltyneenä bussin penkillä ja tuijotin eteeni. Ajatukset liitelivät päässäni sikin sokin. Oli vaikea tarttua mihinkään. Ne vain tulivat ja häipyivät äkkiä toisen ajatuksen tilalta. Olin aivan sekaisin. Yhtäkkiä mieleeni heittäytyi muisto. Muisto aivan vähän ajan päästä. Muisto, joka pysyi niin kauan, että pystyin ajattelemaan sitä. Tässä muistossa oli vain sanoja, jotka ilmiselvästi tarkoittivat jotakin tärkeämpää kuin miltä näytti: ”Aina ei ole tärkeintä se mitä menettää, vaan se mitä sinulle jäljelle jää.” Koirapaapan sanat. Yritin pohtia sanoja, käännellä niitä päässäni, mutta en löytänyt siitä mitään merkitystä. Abigail oli sanonut, että Koirapaapan sanoilla saattoi olla jotain tekemistä tämän tapahtuman kanssa. Äh! Ei mitään järkeä! Koko jutussa ei ollut mitään järkeä! Oikeastaan missään ei ollut enää järkeä! Paitsi Abigailissa. Hänessä oli paljonkin järkeä. Olin niin ajatuksen lumoissa, että melkein unohdin jäädä pois bussista. Katsoin ikkunasta, kun pysäkkini lipui ohitsemme. Pomppasin äkkiä seisomaan ja huusin: ”Seis! Pysäytä!” Kuski teki äkkipysähdyksen ihmeissään ja katsoi minua ärtyneenä sivupeilistä. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Nolostuin ja sopersin: ”Ajoimme pysäkkini ohi.” Kuski avasi ovet, mutta näytti hyvin vihaiselta. Kiiruhdin ulos ja kipitin pois bussin näkyvistä.

Kävelin ripeästi kohti Abigailin kotia, joka tuntui olevan paljon kauempana kuin viimekerralla. Yritin uskotella itselleni vain olevani vainoharhainen, mutta jokin sisälläni oli silti hyvin jännittynyt. Pelkäsin, ettei Abigail ollutkaan kotona, tai vielä pahempaa: häntä ei edes olisi. Selitin itselleni yhä uudestaan ja uudestaan: ”et ole sekaisin, kyllä Abigail siellä on”, mutta en silti voinut rauhoittua. Nykyään en enää tiennyt mikä oli totta ja mihin piti uskoa. Huokaisin helpotuksesta, kun Abigailin talo ilmestyi kulman takaa näkyviin, mutta juoksin silti loppumatkan liikaa toivoa elättelemättä. Ryntäsin portaat ylös samalla kun käteni syöksyi painamaan ovikelloa. Tuijotin ovenkahvaa hermostuneesti. Kukaan ei tullut avaamaan. Pidätin hengitystäni ja porasin katseellani oven läpi. Miksei ovi jo auennut? Olin jo heittämässä viimeisetkin toivonrippeet menemään, kun ovi yhtäkkiä aukesi. Abigail seisoi ovensuussa yhtä säteilevänä ja täydellisenä, kuin olin hänet muistanutkin. Päästin ilmat pihalle ja yritin muistaa taas hengittää.

”Hei”, sanoi Abigail hymyillen kun astuin sisään. ”Onko jokin hätänä?”

”Ei. Hei. Ei mitään hätää. Kiva nähdä sinut”, sain sanotuksi. Abigailin hymy vaan suureni. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä. Sydämeni sykähti onnesta. Sitten hän päästi irti ja lähti kohti keittiöitä.

”Voit mennä olohuoneeseen odottamaan. Tulen ihan pian perässä”, hän huusi keittiöstä. Jätin takkini eteiseen ja lähdin kohti jättimäistä kuninkaallisesti sisustettua huonetta. Istahdin sohvalle odottamaan. Pian Abigail jo tulikin mukanaan kaksi kuppia teetä ja antoi toisen minulle. Se oli polttavan kuuma. Minun täytyi taistella mielessäni, ettei kuppi lentäisi lattialle. Pidin sitä vain sormenpäideni varassa, jotka olivat jo kärventyä. Puhaltelin teetä hiljalleen viileämmäksi. Hiljaisuus venyi minuuteiksi. Mitähän Abigail ajatteli? Minusta alkoi tuntua turhalta istua tässä hyödyttömänä. Jotain pitäisi tehdä ja pian. Päiväkin olisi pian jo puolessa, eikä aikaa siis ollut paljon.

”Meidän täytyy lähteä”, sanoin hiljaa. Abigail katsoi minua pitkään.

”Minne menisimme?” Hän sanoi lopulta. Hänen rintansa kohosi tasaisesti. Hän oli rauhallinen.

”Meidän täytyy selvittää tämä, on vain pakko, vaikka emme tietäisi minne mennä, on pakko yrittää.” Abigail katsoi kattoon. Hän hengitti edelleen rauhallisesti.

”Mennään sitten”, Hän sanoi ja ponkaisi ylös sohvalta. Hän säntäsi ison mahonkisen lipaston luo eteiseen ja kaivoi sieltä pienen rasian.

”Mikä tuo on?” Kysyin. Hänen kädessään oli musta muovinpalanen.

”Isä sanoi, että tämä on vain hätätapauksia varten.” Hän sanoi ja hymyili ilkikurisesti. Huomasin, että hän piteli pikimustaa luottokorttia kädessään enkä voinut olla ajattelematta rahasummaa jonka se sisälsi. Abigail alkoi pakata laukkuunsa tavaraa ja minä aloin pukea takkia päälleni. Abigail otti laatikosta vielä avaimet ja lähdimme ovesta ulos. Pysähdyimme alaoven eteen ja katselimme vilinää kaduilla.

”Minne sitten?” Abigail kysyi ja veti takkinsa kiinni. Hän näytti lumoavalta valkoisessa vartalonmyötäisessä takissaan. Jäin tuijottamaan hänen täydellisesti hulmuavia hiuksiaan ja hänen suloisen raikkaita silmiään, jotka kiilsivät taukoamatta. Kun tarkemmin ajattelin, en löytänyt hänestä pienintäkään virhettä. Hän oli kuin marmorista veistetty jumalattaren patsas. Huomasin kuitenkin, että hän odotti vastausta ja suoristin selkäni.

”Tännepäin jos sallitte.”

Viitoin taksia pysähtymään ja avasin oven Abigailille. Hän loi minuun huvittuneen katseen ja astui autoon. Kömmin hänen viereensä ja katsoin kuskia.

”Lentokentälle, kiitos.” Abigail katseli ulos. Autot tööttäilivät ruuhkassa ja ihmisiä käveli suojateillä. Yhtäkkiä Säpsähdimme. Edestämme kiisi ainakin 10 vilkkuvaa poliisiautoa pillit huutaen. Valo vaihtui vihreäksi ja kuski painoi kaasua edelleen poliisiautojen suuntaan katsellen. Abigail tarkkaili tilannetta. Kuski mumisi jotain itsekseen enkä saanut selvää. Jatkoimme matkaa keskustan läpi ja autot näyttivät kulkevan nopeasti vastaantulevien kaistalla. Abigailin kulmat kurtistuivat ja minun mahassani nipisti. Olimme kuitenkin ihan hiljaa. Taksikuski tuijotti taakseen taustapeilistä ja välillä hän mulkoili minua ja Abigailia. Yritin pysyä rauhallisena ja olla välittämättä hänen käytöksestään. Yhtäkkiä tunsin kädessäni jotain lämmintä. Käänsin päätäni ja näin kädessäni Abigailin käden. En pystynyt pidättelemään hymyä, joten käänsin pääni ja katsoin ikkunasta ulos. Taksikuski pysäytti auton terminaalin eteen ja Abigail ojensi hänelle rahaa. Olin ollut täysin omissa ajatuksissani ja 20 minuutin matka oli kulunut todella nopeasti. Nousimme autosta ja Abigail käveli viereeni. Huomasin, että jokin oli muuttunut. Hän oli pidempi kuin ennen. Katsoin maahan ja näin mustat korkokengät hänen jaloissaan. Abigail oli selvästi vaihtanut vaatteita automatkan aikana. Hän näytti vielä upeammalta kuin ennen, jos se edes oli mahdollista, ja tumma meikki teki hänestä paljon vanhemman näköisen kuin mitä hän todellisuudessa oli.

”Nopea muodonmuutos”, totesin, kun kävelimme sisään liukuovista. Abigailin korkokengät kopsuttivat marmorilattiaa kun kävelimme ihmisjoukkojen ja turistiryhmien läpi. Huomasin kuinka miesten katseet jumittuivat Abigailiin. Tunsin heti kateutta ja kiristin askeliani pysyäkseni Abigailin tahdissa. Toivoin mielessäni, että he luulivat minua Abigailin seuralaiseksi. Abigail pysähtyi lentoyhtiön tiskille ja jäi kyselemään lennoista. Seisoin hänen vieressään ja katselin ympärilleni. Katseeni kuitenkin pysähtyi välittömästi Abigailiin. Hänen hiuksensa oli sidottu kireälle ponihännälle, ja hänen kultaiset hiuksensa valuivat kuin kangas niskaa pitkin. Abigailin huulet olivat kirkkaanpunaiset ja hän näytti melkein joltain elokuvan näyttelijältä. Heräsin kuitenkin pian todellisuuteen ja näin kun Abigail ojensi jonkinlaisen kortin naiselle tiskin takana. Nainen otti kortin vastaan ja ojensi kaksi lippua Abigailille. Hän allekirjoitti vielä joitain papereita ja kiitti naista kohteliaasti. Abigail hymyili minulle. ”Lähdetään matkalle”, hän sanoi. Tunsin itseni todella tyhmäksi. Abigail osasi hoitaa asiat aivan kuin aikuinen ja minä vain kuljin perässä suu auki ihmetellen. Käskin itseäni ryhdistäytymään.

”Aiotko ehkä kertoa minne olemme matkalla?” Sanoin kun Abigail käveli läpivalaisua päin.

”Etkö kuunnellut ollenkaan?” Hän vastasi edelleen hymyillen.

”Anteeksi, olen vähän hajamielinen.”

”Huomaan kyllä”, hän sanoi naurahtaen, ”Ostin liput…” Abigail ei kuitenkaan ehtinyt lopettaa lausettaan kun vieras mies törmäsi häneen ja läikytti espressot suoraan Abigailin lumenvalkoiselle trenssille.

”Voi ei.. a-anteeksi kauheasti..” Hän sopersi. Abigail hymyili.

”Ei haittaa, sattuuhan näitä.” En ymmärtänyt miten hän osasi olla aina niin kohtelias.

”Voinko korvata tämän jotenkin?” Hän kysyi nolo ilme naamallaan.

”Ei tarvitse, ihan tosi, kaikki hyvin.” Abigail sanoi. ”Hyvää päivänjatkoa.”

”Kiitos samoin.” Mies vastasi. Jatkoimme kävelyä.

”Mikä tyyppi”, sanoin. Abigail hymähti hymyillen. Olin iloisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon hän oli hymyillyt tämän päivän aikana.

”Minun täytyy varmaan käydä naistenhuoneessa”, hän sanoi. Istuin penkille lehteä lukevan mummon viereen odottamaan.

”En viivy kauaa.”

Nojasin päätäni taakse ja suljin silmäni. Mietin asioita. Mietin sitä samaa unta jonka näin uudestaan viime yönä. Mietin miten pitkälle pääsisimme ennen huomista. Kuulin korkokenkien kopseen ja avasin silmäni. Meni kuitenkin hetki ennen kuin tajusin Abigailin seisovan edessäni. Hänen lumenvalkoinen trenssinsä oli vaihtunut pitkään ruskeaan kangastakkiin. Hän näytti edelleen yhtä säteilevältä kuin ennenkin, vaikka ihmettelin suuresti miten hän oli edes huomannut ottaa toisen takin mukaan, ja vielä niin pieneen laukkuun. Jatkoimme matkaa läpivalaisun kautta portille. Abigail näytti liput lentoemännälle ja astuimme lentokoneeseen. Olisi tietenkin pitänyt arvata, että paikat olivat ykkösluokassa. Istuimme vierekkäin ja haistoin Abigailin kesäisen hajuveden. Katsoin häntä. Hänen täydelliset piirteensä korostuivat meikin alta. Hiukset laskeutuivat nyt olkapäätä vasten kultaisina ikkunasta paistavan auringon valossa. Kuinka joku voi olla noin kaunis? Havahduin huomatessani, että olin tuijottanut häntä jo melko pitkään. Nolostuin ja käänsin äkkiä katseeni juuri huomatakseni saman miehen, joka läikytti espressonsa Abigailin takille, kävelevän käytävää pitkin. Hän väläytti pienen hymyn ohitseni, Abigailille ja istuutui taaksemme. Tietysti! Yrittikö hän vielä flirttaillakin Abigailille? Raivostuttava mies! Abigail huokaisi vieressäni ja mieleeni juolahti että mahtoikohan hän tylsistyä seurassani ja todella kaivata muiden miesten huomiota? Olin varmasti tylsää seuraa juuri nyt.

”Et tainnutkaan vielä kertoa mihin olemme menossa”, sanoin ja huokaisin muistaessani syyn, miksi viime keskustelumme keskeytyi.

”Ainiin, menemme New Yorkiin. Ajattelin, että sieltä lähtisi mahdollisimman paljon lentoja eri paikkoihin”, hän vastasi. ”Voimme tämän matkan ajan miettiä, minne kannattaisi lähteä.”

En olisi ikinä tullut ajatelleeksi tuollaista. Kätkin tyhmyydentunteeni hymyn taakse.

”Niinpä tietysti”, sanoin vain ja hymyilin. Abigail hymyili takaisin.

”Näitkö taas samaa unta viime yönä?” hän kysyi vakavoituen yhtäkkiä.

”Näin”, vastasin hiljaa.

”Minä näin myös sinut”, sanoi Abigail katsellen sormiinsa. Olimme hetken molemmat hiljaa.

”Meidän täytyy selvittää tämä”, Abigail sanoi pian ja katsoi minuun hieman epätoivoisesti. Ne kasvot nähdessäni tiesin, että tekisin mitä vain saadakseni hänet jälleen onnelliseksi.

”Niin täytyy”, sanoin ja otin Abigailin kädestä kiinni, ”En anna sinun enää olla unohdettu. Tämä päivä on jo koettu tarpeeksi monta kertaa.” Hämmästyin itsekin ääneni vakuuttavuudesta. Abigail painoi päänsä olkapäälleni. Kylmät väreet kulkivat koko ruumiini läpi, ja tunsin punan kohoavan kasvoilleni. Onneksi hän ei nähnyt sitä juuri nyt. Silitin toisella kädelläni Abigailin kultaisia hiuksia. Hetkemme pilasi takanamme istuva idiootti, joka siirtyi viereemme.

”Hei… anteeksi, en voinut olla kuulematta keskusteluanne”, hän aloitti. Mahtavaa! Stalkkeri! Abigail nosti päänsä. Katsoin häntä. Hän katsoi miestä hämmentyneenä, mutta selvästi kiinnostuneena.

”Mahdoinkohan ymmärtää oikein”, hän sanoi istuutuessaan vieressäni olevaan vapaaseen paikkaan ja madalsi ääntään, ”puhuitteko te äsken elämisestä samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen?” Silmäni rävähtivät suuriksi ja käänsin pääni salamannopeasti Abigailia kohti. Hän näytti järkyttyneeltä tuijottaessaan minua suoraan silmiin. Hän pudisti hitaasti ja hyvin pieniliikkeisesti päätään. Se oli vaikeasti havaittavissa, mutta huomasin sen ja käännyin heti takaisin katsomaan miestä.

”Mistä sinä oikein puhut?” kysyin muka hämmästyneen näköisenä. Mies katsoi minua oudosti ja naurahti hieman.

”Anteeksi. Luulin kai kuulleeni jotain muuta kuin mitä puhuitte. Tai ehkä vain toivoin teidän puhuvan siitä… Olitte ensimmäiset, jotka kuulostivat siltä, että heille voisi puhua kaiken tapahtuneen jälkeen”, hän sanoi painokkaasti ja katsoi meitä molempia merkitsevästi, ”No ei kai tässä sitten muuta. Hyvää päivänjatkoa, tai miten vaan…” Mies alkoi hivuttautua takaisin omalle paikalleen. Huh! Se oli täpärällä.

”Hyvä on!”, Abigail sanoi yhtäkkiä, ”joo… kyllä me puhuimme siitä. Saman päivän elämisestä yhä uudelleen ja uudelleen”, hän jatkoi nopeasti ja laski päänsä nolostuneena. Katsoin Abigailia suu auki. Hän vilkaisi minua nopeasti anteeksipyytävä ilme kasvoillaan. Huokaisin ja käännyin katsomaan miehen reaktiota. Hän oli siirtynyt takaisin viereemme ja hymyili tyytyväisenä.

”Niin ymmärränhän minä toki, ettei tuon kaltaisia yksityisasioita haluaisi kertoa vieraille. Nimeni on muuten ——.” Mies piti tauon ja ajattelin, että ehkä hän halusi tietää meidän nimemme. No halutkoon mitä vaan. Minua ei huvittanut kertoa.

”Olen Abigail, ja hän on Harley”, kuulin Abigailin vastaavan vieressäni. Hän oli koonnut itsensä ja oli taas yhtä asiallinen ja hienotunteinen kuin ennen. Niinpä tietysti.

”Mukava tutustua”, mies sanoi ja hymyili suupielet korvissa.

”Sanoit aiheen olevan sinulle tuttu”, Abigail aloitti.

”Niin”, mies jatkoi. ”Nähkääs olen itsekin joutunut kokemaan samankaltaisia asioita.”

Vilkaisin Abigailia. Kaikki pelokkuus ja arkuus olivat tipotiessään. Jäljellä oli enää pieni ystävällinen hymy suunnattuna —–lle. —– oli hetken hiljaa ja katsoi alas. Asia näytti olevan hänelle vaikea. Yksi lentoemännistä riensi luoksemme kehottamaan meitä asettumaan paikoillemme ja kiinnittämään turvavyöt. Abigail vakuutti hänelle, ettei asia veisi kauaa ja toimisimme ohjeiden mukaan aivan hetken kuluttua. Lentoemäntä ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, mutta palasi vastahakoisesti koneen etuosaan.

”Noh, ehkä meidän täytyisi vain totella henkilökuntaa ja keskustella asiasta myöhemmin”, —- sanoi pieni hymy kasvoillaan.

”Jos sinusta siltä tuntuu”, Abigail sanoi ymmärtäväisesti ja hymyili takaisin. —- siirtyi takaisin paikalleen ja Abigail suoristautui istumaan eteenpäin sekä kiinnitti turvavyön. Minä jäin vain tuijottamaan häntä hölmistyneenä. Olin tyhmä. Jäljessä kaiken aikaa, enkä tajunnut puoliakaan mitä tapahtui. Loistavaa! Olin taas luonut täydellisen idiootin kuvan itsestäni. Abigail osasi tehdä kaiken oikein ja minä vain istuin tyhmänä vieressä. Totta kai halusin palata takaisin normaaliin elämään, mutta en vain ollut vieläkään selviytynyt shokista, minkä tapahtuma oli jättänyt. Ymmärsin, että oli aika sisäistää asiat ja unohtaa haaveilu. Abigail oli täydellinen tyttö: kaunis, viisas, nokkela ja ymmärtäväinen. Kaikista maailman miehistä kenet hän saisi, hän tuskin halusi minua. Miten olin edes voinut kuvitella sellaista. Hän oli vain onnellinen, ettei tarvinnut olla yksin tässä tilanteessa ja ajatellut että ehkä minusta olisi jotain apua. Nyt täytyisi ryhdistäytyä. En ajattelisi Abigailia enää sekuntiakaan. Tästä lähtien kohdistaisin kaikki ajatukseni vain pois pääsyyn tästä samaisesta päivästä.

Heräsin kuvitelmistani kun kuulin merkkiäänen ja huomasin turvavyövalon sammuneen. Olimme jo nousseet ilmaan. Lentoemännät alkoivat tarjoilla juomia ja pikkupurtavaa. Huomasin turvavyöni olevan kiinni, vaikka olin täysin varma, etten ollut kiinnittänyt sitä missään vaiheessa. Abigail. Minua alkoi nolottaa, että hän oli taas huolehtinut minustakin, kun en osannut sitä itse tehdä. Suunnitelmani asenteen muutoksesta sai siis hieman takapakkia heti alkuun, mutta yritin olla välittämättä siitä, ja pysyä rauhallisena.

Pian lentoemäntä oli kohdallamme ja kysyi, ottaisimmeko jotain. Päätin olla herrasmies ja käännyin nopeasti kysymään Abigaililta mitä hän ottaisi. Hän näytti hieman yllättyneeltä, mutta vastasi hymyillen ottavansa teetä maidon kanssa. Kerroin hänen tilauksensa lentoemännälle ja lisäsin vastaukseeni ottavani itse kahvin mustana.

Hörpimme juomiamme hiljaisuuden vallitessa. Mietin, pitäisikö minun sanoa jotakin, mutta en millään keksinyt mitä. Hetken kuluttua Abigail kuitenkin avasi suunsa.

”Meidän pitäisi luultavasti pikkuhiljaa päättää, minne jatkamme New Yorkista.”

”Totta. Onko mitään ideoita?” Abigail pudisti päätään suu tiukkana viivana.

”Minä tiedän”, —– sanoi yhtäkkiä kurkaten istuintemme välistä. ”Lontooseen.”

”Miksi? Mitä siellä on?” kysyin hieman epäillen.

”Kaikki muut meidän kaltaisemme”, hän vastasi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Abigail ja minä katsoimme toisiamme suu auki ja käännyimme sitten takaisin —- puoleen.

”Siis tarkoitatko, että meitä on muitakin?” Abigail kysyi ällistyneenä.

”Totta kai! Unohdinko mainita?” hän kysyi hämmästyneenä.

”Unohdit!” vastasimme yhdestä suusta.

”Hupsis! No joka tapauksessa meitä on monta, kymmeniä peräti, ja kaikki löytää Lontoosta”, hän sanoi iloisesti.

”Lontooseen siis”, sanoin vakuuttuneena.

”Lontooseen siis”, Abigail myöntyi.

Kävelimme ripeään tahtiin Lontoo Heathrown lentokentällä. Joka paikasta kuului englantilainen aksentti, joka särähti korvassani ikävästi. En ollut koskaan pitänyt siitä. Puheensorinaan sekoittui myös useita eurooppalaisia kieliä, kuten saksaa, ranskaa ja italiaa. Tämä paikka tuntui koko Euroopan keskittymältä, missä saattoi nähdä ihmisiä laidasta laitaan ihonvärin vaihtuessa tummasta aivan valkoiseen. Tuntui kummalta olla aivan toisella puolella maailmaa nyt, kun vasta pari tuntia sitten olin herännyt omasta sängystäni. Vatsaani väänsi kun ajattelin taas tätä kaaosta, mihin olin joutunut ja työnsin sen mielestäni. Yritin näyttää mahdollisimman tarkkaavaiselta, ja peittää sitä, mitä oikeasti olin: epävarma ja pelokas.

Lentokoneessa matkalla New Yorkista Lontooseen Abigail oli kysellyt —–ltä kaikenlaista paikasta mihin olimme matkalla. Olin kuunnellut keskustelua vierestä ja selvisi, että meidän kaltaisiamme oli yli sata ihmistä ympäri maailmaa, joista useimmat olivat löytäneet tiensä Lontoossa sijaitsevaan tukikohtaan. Kun Abigailin kysymykset olivat lopussa, olimme kaikki kääntyneet takaisin omille paikoillemme miettimään asioita. Abigail näytti katselevan huolettomasti ikkunasta ulos, mutta tiesin hänen pohtivan —–n kertomisia päässään. En voinut itsekin olla ajattelematta, että tämähän oli parasta, mitä tässä tilanteessa voisi tapahtua. Olimme löytäneet yhteisön, jossa yli sata ihmistä yritti selvittää samaa pulmaa: miten päästä pois tästä päivästä. Olimme löytäneet ihmisiä, joilla oli halua auttaa meitä. Kuka tietää, ehkä heillä olikin jo ratkaisu valmiina, ja me saisimme tietää siitä ja pääsisimme jatkamaan elämäämme. Olin innoissani. Mutta toisaalta en ollut varma olinko valmis luopumaan Abigailista, sillä päätöksestäni huolimatta en voinut lakata ajattelemasta häntä. Pieni toivo sisälläni uskoi, että vielä kaiken tämän sotkun jälkeenkin Abigail olisi yhä läheinen minulle, eikä tiemme eroaisi, mutta suurin osa minusta tiesi, että luultavasti tämän jälkeen en enää koskaan näkisi häntä.

---