BooKK

Hetken päästä tulimme suurille ulko-oville, joista astuimme ulos. —- oli ilmeisesti tilannut taksin jo aikaisemmin, sillä yksi taksikuskeista tuli heti meitä vastaan ottamaan matkalaukkujamme. Abigaililla oli vain pieni laukku mukana, ja minulla reppu, joten emme tarvinneet apua niiden kanssa, mutta —– näytti olevan niitä hieman enemmän. Abigail ja minä menimme istumaan takapenkille ja —— istui etupenkille. Hän mumisi kuskille nopeasti osoitteen ja lähdimme liikkeelle. Aika tuntui pitkältä, vaikka ajoimmekin reilusti ylinopeutta, sillä matka oli pitkä. Olin väsynyt istuttuani monta tuntia paikallani ja otin pienet torkut. Noin neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua saavuimme erään pubin eteen, jonka kyltissä luki ”Harvester”.

”Olemme ilmeisesti jossain päin Norwoodia”, Abigail sanoi, kun astuimme ulos taksista. —- antoi kuskille rahat ja kiitti.

”Hyvin arvattu”, —- sanoi. ”Tukikohtamme on salattu ulkopuolisilta henkilöiltä, joten jatkamme tästä toisella kyydillä. Odottakaa hetki, käyn hakemassa Fernandon.” Jäimme seisomaan pubin eteen, kun —- meni sen sisään. Hetken päästä hän tuli ulos mukanaan pitkä, hieman häntä vanhempi mies. Miehellä oli yllään musta villakangastakki ja mustat housut. Hän ei näyttänyt yhtään sen tyyppiseltä ihmiseltä, joka viettäisi aikaa lähikorttelin pubissa. He kävelivät luoksemme.

”Abigail, Harley, tässä on Fernando.” —– sanoi minun nimeni painokkaammin kuin Abigailin, enkä voinut olla huomaamatta ilmettä Fernandon kasvoilla nimeni kohdalla. Se oli jotain järkytyksen ja epäuskon väliltä. Hän korjasi kuitenkin tilanteen nopeasti sanoen: ”Oikein hauska tutustua.”

”No, jatketaanko sitten matkaa?” —- sanoi ja viittasi mustaan autoon parin metrin päässä meistä.

”Toki, toki”, Fernando yhtyi ja riensi avaamaan meille takapenkin oven. Abigail kiitti huomaavaisesta eleestä ja ahtautui autoon. Tein saman perässä tiukka hymy kasvoillani. Lähdimme ajamaan nopeasti tietä eteenpäin. Auto oli sisältä erittäin siisti ja tummennetut lasit kruunasivat koko hienouden. Yritin katsoa tarkkaan, mistä kuljimme, sillä oli parempi katsoa kuin katua. Nämä miehet saattoivat olla ketä vain. Tosiasiassa olimme tutustuneet heihin molempiin vasta tänään. Miksi edes luotimme heihin näin paljon? Pian käännyimme syrjäiselle tielle, joka vei yhä vain syvemmälle metsään. Matka tuntui jatkuvan loputtomiin. Noin viidentoista minuutin jälkeen käännyimme kuitenkin uudelleen vieläkin pienemmälle tielle, jota ei ollut asfaltoitu. Se oli niin muhkurainen, että ilman tämän upean auton superpehmeitä penkkejä takapuoleni olisi puutunut hetkessä. Jonkin ajan kuluttua edessämme avautui aukio. Aukio oli täynnä autoja, ja sen toisessa päässä näkyi suuri rakennus, joka oli ainakin viisikymmentä metriä korkea. Sen suurista teräksisistä ovista meni juuri ihmisiä sisään. Astuessani ulos autosta huomasin vasta kuinka iso paikka todella oli. Aukio oli miltei jalkapallostadionin kokoinen, ja rakennus vei sen tilasta kolmasosan. Mietin, miten ihmeessä tällainen paikka oli saatu kätkettyä metsän keskelle. Keskelle ei mitään.

Samassa huomasin, etten ollut ainoa, jota ilmestys hämmästytti: Abigail seisoi auton toisella puolella suu auki ja silmät suurina. —- näytti olevan tyytyväinen itseensä ja kohotti hieman ryhtiään.

”Mennäänkö sisään vai jäädäänkö tähän pällistelemään?” Hän napautti.