BooKK

Olin nähnyt ulkoa, kuinka korkea rakennus oli, mutta yllätyin silti nähdessäni, että kerroksia oli kaksikymmentä. Dana painoi nappulaa, jossa oli numero seitsemäntoista. Hissin ovet sulkeutuivat, ja hissi lähti liikkeelle. Parin sekunnin kuluttua hissi pysähtyi jo, ja ovet avautuivat paljastaen pitkät, avarat, erisuuntiin johtavat käytävät. Sama sisustustyyli jatkui täälläkin; vaaleat seinät, joita koristivat eriväriset ja -kokoiset maalaukset, huonekasveja siellä täällä, sekä suuret ikkunat käytävien päissä. Lähdimme kävelemään pitkin keskimmäistä käytävää. Askeltemme ääniä vaimensi pehmeä punainen kokolattiamatto. Matkan varrella oli mustia ovia, joissa jokaisessa oli hopeiset numerokyltit alkaen luvusta 17051.

”Nämä ovat majoitustilamme”, Dana kertoi huomatessaan ihmettelevät ilmeemme. ”Jokaisessa huoneessa asuu kolme henkeä. Olemme nyt matkalla teidän huoneisiinne. Tapaatte luultavasti myös huonetoverinne.” Pian pysähdyimme yhden oven kohdalle. Dana alkoi avata ovea, kun yhtäkkiä takanamme oleva ovi temmattiin auki. Huoneesta säntäsi nuori tyttö nauraen ja törmäten minuun. Kaaduimme molemmat lattialle. Toinen tyttö tuli huoneesta ja laittoi kädet suunsa eteen huomatessaan pienen välikohtauksemme. Pian hän purskahti taas nauruun, kuten viereeni kaatunut tyttökin. Nousin ylös ja autoin tyttöäkin nousemaan.

”Anteeksi kauheasti! En huomannut sinua yhtään”, hän pahoitteli päästessään jalkeilleen.

”Ei se mitään. Eihän tässä käynyt kuinkaan”, vastasin hymyillen.

”Nimeni on muuten Grelyn”, hän sanoi ja puristi kättäni – josta hän yhä piti kiinni – kuin tervehtien. ”Ja tässä on Analeigh”, hän jatkoi osoittaen toista tyttöä ovella, joka nyökkäsi tervehdykseksi ja hymyili ystävällisesti.

”Minä olen Harley”, sanoin pian, ”ja tässä on Abigail.” Abigail hymyili ja katsoi pitkään kahta nuorta naista. Minäkin huomasin vasta ensi kertaa miltä uudet tuttavuutemme näyttivät. Grelyn oli vahvapiirteinen, hieman Analeighia lyhyempi ja hänellä oli pitkät tummat hieman laineilevat hiukset. Analeighin piirteet taas eivät olleet yhtä selvät, ja hänellä oli vaaleat lyhyet kiharat. Kiinnitin huomiota, että molemmilla roikkui kaulassaan samanlaiset ketjut, joiden päässä oli JOTAKIIINN!!!!!!!!!!!!! Olin huomannut samanlaisia koruja muuallakin: —-lla oli muistaakseni yksi, sekä Fernandolla. Ja nyt kun mietin, saatoin nähdä vastaanottovirkailijallakin sellaisen. Minusta alkoi tuntua, että kaikilla täällä oli juuri samanlaiset korut kaulassaan. Ajatukseni keskeytti Danan heleä ääni:

”Abigail Clowd, tässä on sinun huoneesi, ja tässä ovat huonetoverisi.” Dana osoitti Analeightä ja Grelyniä, ja huonetta, josta ne olivat juuri tulleet. Kohotin kulmiani ihmeissäni.

”Mikä sattuma. Hauska tutustua kämppikset”, Abigail sanoi iloisesti ja hymyili tytöille.

”Tervetuloa vain matalaan majaamme”, Grelyn sanoi, ja teki kumarruksen viitaten samalla kädellään tietä huoneeseen. Abigail katsoi minua kummissaan hymyillen, kohautti olkiaan ja asteli huoneeseen.

”Nähdään!” Hän huikkasi vielä huoneesta.

”Joo..” sanoin hiljaa.

”Harley Dark, sinun huoneesi löytyy tämän vastakkaisen oven takaa”, Dana kertoi asiallisena, ja avasi oven. ”Huonetoverisi lienevät tällä hetkellä jossain muualla. Luultavasti tapaat heidät kuitenkin ennen pitkää.” Nyökkäsin ja kävelin sisälle huoneeseen.

”Minä tästä lähden”, —- sanoi. ”Löydät minut alakerrasta, mikäli tarvitset jotain. Kerron saman vielä Abigailille.”

”Selvä”, sanoin ja nyökkäsin taas. Dana sulki oven perässäni. Käännyin takaisin huoneeseen päin, ja siirryin tutkimaan hieman paikkoja. Ensimmäiseksi silmiini osui suuri ikkuna, joka oli miltei koko takaseinän kokoinen. Se ulottui lattiasta aivan katonrajaan saakka, ja jätti vain noin puolen metrin raot sivusuunnasta seinille. Reunoja koristivat ohuet valkoiset, sekä paksut tummanruskeat verhot, jotka olivat luultavasti ahkerassa käytössä ollessaan miltei ainoa tie yksityisyyteen. Ikkunan näky oli nimittäin melko avartava ulkoapäin. Huone näytti muutenkin melko avaralta, vaikkei ollutkaan erityisen suuri. Jokaiseen nurkkaan oli sijoitettu yksi sänky lukuun ottamatta nurkkaa, jossa oli ovi. Yhden sängyn päällä oli musta paita ja shortsit viikattuna, sekä pieni laukku. Kaksi muuta sänkyä olivat siististi pedatut, mutta tyhjän näköiset.

Astelin niistä toisen luo, ja istahdin sille. Heitin kevyen reppuni jalkopäähän, ja heitin kengät pois. Huoneessa oli aivan hiljaista. Nousin ylös aikeenani ottaa hieman selvää toisesta majailijasta. Tutkin hieman sänkyjen välissä olevaa lipastoa. Sen päällä oli kaksi valokuvaa. Toisessa esiintyi pitkähiuksinen, pitkähkö tyttö, sekä mustahiuksinen hieman lyhyehkö poika. He muistuttivat aika lailla toisiaan kasvonpiirteiltään, sekä ruumiinrakenteeltaan: molemmat olivat melko hinteliä, mutta hiukset olivat terveen ja paksun näköiset. Molemmilla oli myös samanlainen oliivin värinen iho. He näyttivät onnellisilta. Olikohan poika kuvassa huonetoverini, ja olikohan kuvan tyttö joku hänelle tärkeä ihminen, joka oli unohtanut hänet. Mieleeni palasi kuva Aidanista istumassa huoneessaan pelaten pelikonsolillaan; silmät tapittaen ruutua ja ajatukset syvällä pelissä. Silmäkulmaani karkasi kyynel, mutta pyyhin sen nopeasti pois. Pian näkisin taas hänet. Siitä olin aivan varma. Tai ainakin halusin olla… Katsoin vielä toista kuvaa, jossa oli joukko ruskettuneita poikia, kädet toistensa olkapäillä, iloisin ilmein. Erotin muiden seasta saman pojan, joka oli esiintynyt toisessakin kuvassa.

Samassa ovi kävi, ja kuva liukui kädestäni lattialle. Oven takaa paljastuivat tutut kasvot: poika kuvasta. Nostin pikaisesti kuvan ja laitoin sen takaisin paikoilleen, ja katsoin sitten poikaa hieman syyllisen oloisena. Pojan ilme kieli hämmästyksestä hänen levittäessään kätensä kysyvästi.

”Mitää…?” Hän ehti aloittaa kunnes pistin yhtäkkiä väliin: ” Olen Harley, uusi huonetoverisi. Dana, vastaanottovirkailija, opasti minut tänne. Tulin —-n mukana. Meitä on oikeastaan kaksi. Tai ei siis täällä! Tai siis täällä täällä mutta ei täällä huoneessa. Hän on tyttö, Abigail. Me…”

”Okei, okei, rauhoitu! Vedä henkeä”, poika keskeytti puheeni. Suljin suuni konemaisesti ja siirryin sänkyni viereen seisomaan.

”Niin siis kai se sinulle sopii, että ollaan samassa huoneessa?” Kysyin epäluuloisesti. En tiennyt, mikä ihme minuun oli mennyt. Olin epätavallisen hermostunut. Yleensä tulin hyvin toimeen uusien ihmisten kanssa.

”Totta kai, totta kai. Parempi kaksin kuin ypöyksin”, hän sanoi rauhoittavasti. ”Minä olen muuten Mic.”

”Hauska tutustua”, vastasin ja ravistin hänen ojennettua kättään.

”Olisi hauska puhua lisää, mutta päivällinen alkoi juuri. Tuletko syömään?” Mic kysyi.

”No kai minä tulen.” Arvelin Abigailin menneen myös syömään uusien huonetoveriensa mukana, ja totta puhuen vastani huusi jo ruokaa.

”Hienoa. Otan vain verkatakkini, niin mennään.”

Arveluni osoittautuivat oikeiksi: heti ruokatilaan päästessämme huomasin Abigailin istuvan ystäviensä ja muutaman muunkin kanssa syömässä pyöreässä pöydässä. Pöytä näytti olevan miltei täynnä, mutta kaksi paikkaa oli kuitenkin vielä vapaana. Otin ruokaa nopeasti katsomatta paljonko tai mitä otin, ja lähdin nopeasti kohti Abigailin pöytää.

”Te siis törmäsitte —- ihan sattumalta lentokentällä, ja päätitte vain lähteä hänen mukaansa!” Grelyn ihmetteli suu ammollaan.

”Kyllä. Vai mitä, Harley?” Abigail kysyi huomattuaan minun saapuneen.

”Suurin piirtein niin…” vastasin, vaikken ollutkaan aivan mukana keskustelusta.